Aila Meriluoto
Wikipedia
Aila Meriluoto (s. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäellä) on suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus
Perheeseen kuuluivat vanhemmat rehtori Kaarlo Meriluoto ja filosofian maisteri Hilja o.s. Kerppola sekä vanhempi sisar Sirkka. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Lasimaalaus (1946) 22-vuotiaana. Teos sai kriitikkojen varauksettomat kiitokset ja oli myös suuri kaupallinen menestys. Se iski suoraan sodasta selvinneen sukupolven sydämeen, koska se oli yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Siitä tuli kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia, ja siitä on otettu tähän mennessä 14 painosta. Lasimaalaus ja seuraava kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) ovat perinteistä runoa, mitallista ja loppusoinnullista. Perinteinen on myös runojen naiskuva, ja Meriluoto joutuikin kantamaan unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia vaikka sitä itse aktiivisesti vastustikin.
[muokkaa] Avioliitto Lauri Viidan kanssa
Meriluoto solmi 1948 kirjailija Lauri Viidan kanssa avioliiton, joka kesti kahdeksan vuotta. Meriluoto ja Viita saivat neljä lasta, Ursulan, Petrin, Samulin ja Aijan. Avioliitto oli myrskyisä, sillä Viita oli luonteeltaan hallitseva. Samassa perheessä ei tuntunut olevan tilaa kahdelle luovalle kirjailijalle. Meriluodolta ilmestyi tänä aikana lastenkirja Pommorommo (1956), mutta hänen runotuotantoonsa tuli katkos. Viita sairastui skitsofreniaan, mikä häiritsi sekä perhe-elämää että molempien luomistyötä. Aila Meriluodon ja Lauri Viidan taiteilija-avioliitosta on tehty myös dramatisointi, Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä Putoavia enkeleitä.
[muokkaa] Muutto Ruotsiin
Avioeron jälkeen vuonna 1962 Aila Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin. Hän asui ensin Niilivaarassa, Ruotsin Lapissa 1962–64. Ruotsissa syntyi proosan ja käännösten lisäksi neljä runokokoelmaa. Kahdessa ensimmäisessä, kokoelmassa Asumattomiin (1963) ja Tuoddaris (1965), siirtyminen toiseen kieli- ja kulttuuripiiriin ei vielä näy selvästi, voimakkaimpia ovat Lapin luonnosta ammentavat runot. Ne ovat runokieleltään jo modernimpia kuin kaksi ensimmäistä kokoelmaa. Jonkin ajan kuluttua Meriluoto tunsi kuitenkin näivettyvänsä pohjoisen yksinäisyydessä ja muutti etelämmäksi Enköpingiin, josta saattoi matkustaa Göteborgiin ja muihin suurempiin kaupunkeihin kirjallisiin tapahtumiin. Meriluoto teki Ruotsissa asuessaan paljon käännöstöitä. Hän halusi kirjoittaa suomeksi, ettei menettäisi suomalaista identiteettiään. Todellinen syväsukellus ruotsin kieleen oli Nobel-kirjailija Harry Martinsonin Aniaran suomentaminen (1963).
Ruotsissa ollessaan Meriluoto kirjoitti ensimmäisen proosateoksensa Peter-Peter (1971). Se kuvaa kahden emigrantin, Ruotsissa asuvan suomalaisen Sannan ja balttilaisen Peterin kirjeenvaihdosta eroottiseksi suhteeksi muotoutuvaa yhteyttä ja sen päättymistä. Romaani pohdiskelee myös yksin jäävän naisen epävarmuutta ja maahanmuuttajan asemaa Ruotsissa. Meriluodon myöhemmin ilmestynyt päiväkirjateos paljastaa, että romaanin päähenkilöt ovat hän itse ja kirjailija-lääkäri Mart Sarneti. Meriluodon omien sanojen mukaan romaani oli pakon synnyttämää taistelua eroon Mart-suhteesta.
[muokkaa] Paluu Suomeen
Meriluoto palasi Suomeen 1974. Täällä hän WSOY:n pyynnöstä kirjoitti Viidan elämäkerran Lauri Viita, legenda jo eläessään. Meriluoto määrittelee entisen miehensä: ”Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus.”
Suomeen paluun jälkeen 1970–80-luvulla Meriluodon runokieli vapautuu, ja hän alkaa käyttää runoissaan puhekieltä. Runokokoelmat Varokaa putoavia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988) sisältävät runsaasti taaksepäin katsovia runoja, joita on suuri kiusaus lukea omelämäkerrallisina. Meriluodon päiväkirjat ja runoteokset limittyvät toisiinsa ja tulkitsevat toinen toisiaan. Vuonna 1986 ilmestyi Lasimaalauksen läpi. Päiväkirja vuosilta 1944–47, jossa Meriluoto kuvaa runoilijaminänsä kehitystä ja elämänkokemusten heijastumista runoissa. Myöhemmin julkaistiin toinen päiväkirjakokoelma Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975, jossa Meriluoto tietoisesti tekee yksityiselämänsä julkiseksi. Päiväkirjat ovat dokumentteja naiseudesta ja kirjoittamisesta, ja ne ovat tekstiltään kaunista ja suorasukaista proosaa. Vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, joka kertoo Meriluodon lapsuudesta Pieksämäellä, perheestä, varhaisista eroottisista unelmista ja kirjallisista vaikutteista. Kirja kuvaa myös hänen sodanaikaisia kokemuksiaan opiskelijatyttönä Helsingin pommituksissa.
Aila Meriluoto asuu nykyään Helsingissä. Hän avioitui professori Jouko Paakkasen kanssa, joka kuoli 2004. Meriluodon viimeisimmät runokoelmat ovat Kimeä metsä (2002) ja Miehen muotoinen aukko (2005), surutyönä tehty. Meriluoto seuraa runouden kentän muutoksia valppaasti eikä tyydy toistamaan joskus taannoin menestyksen tuonutta kaavaa. Yli puolen vuosisadan läpäisevän runotuotannon lisäksi Aila Meriluoto on kirjoittanut runsaasti proosaa, romaaneja ja lastenkirjoja, kaikki runoilijan otteella. Hän on myös tehnyt merkittävän palveluksen suomalaiselle kirjallisuudelle suomentaessaan mm. Martinsonia, Rilkea ja Goetheä.
[muokkaa] Tuotanto
[muokkaa] Runokokoelmia
- Lasimaalaus, WSOY 1946
- Sairas tyttö tanssii, WSOY 1952
- Pahat unet, WSOY 1958
- Portaat, WSOY 1961
- Asumattomiin, WSOY 1963
- Tuoddaris, WSOY 1965
- Silmämitta, WSOY 1969
- Elämästä, WSOY 1972
- Varokaa putoilevia enkeleitä, WSOY 1977
- Talvikaupunki, WSOY 1980
- Ruusujen sota, WSOY 1988
- Kimeä metsä, WSOY 2002
- Kootut runot, WSOY 2004
- Miehen muotoinen aukko, WSOY 2005
[muokkaa] Elämäkerrallisia teoksia
- Lauri Viita, WSOY 1974
- Lasimaalauksen läpi, WSOY 1986
- Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, WSOY 1996
- Mekko meni taululle, WSOY 2001
[muokkaa] Romaaneja
- Peter-Peter, WSOY 1971
- Kotimaa kuin mies, WSOY 1977
- Sisar vesi, veli tuli, WSOY 1979
[muokkaa] Lasten- ja nuortenkirjoja
- Pommorommo, WSOY 1956
- Ateljee Katariina, WSOY 1965
- Meidän linna, WSOY 1968
- Vihreä tukka, WSOY 1982
- tyhmä sana, WSOY 2006
[muokkaa] Palkinnot ja tunnustukset
- Valtion kirjallisuuspalkinto 1947, 1953 ja 1959
- Kalevi Jäntin palkinto 1947
- F.E. Sillanpää -palkinto 1958
- V.A. Koskenniemi -palkinto 1960
- Pro Finlandia -mitali 1962
- Valtion kirjallisuuspalkinto kääntäjälle 1975
- Valtion taiteilijaeläke 1986
- Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 1998
- Savonia-palkinto 2002
- Yleisradion Tanssiva karhu -palkinto 2002
- Aleksis Kiven palkinto 2002
