Strategic Defense Initiative

Wikipedia

Taiteilijan näkemyys avaruuteen ja maahan sijoitetusta laserpuolustusjärjestelmästä

Strategic Defense Initiative (SDI) oli Yhdysvaltain pyrkimys rakentaa avaruuteen sijoitettu ohjuspuolustusjärjestelmä. Aloitteen julkisti presidentti Ronald Reagan televisiopuheessaan 23. maaliskuuta 1983. (Puheen teksti - http://www.acq.osd.mil/mda/mdalink/html/sdio.html) Sen tarkoituksena oli suojata Yhdysvaltoja Neuvostoliiton mannertenvälisiltä ballistisilta ydinaseilta. Hankkeen vastustajat Yhdysvalloissa antoivat suunnitelmalle nimen Tähtien sota, viitaten sen väitettyyn scifimäisen korkeaan teknologiaan.

Reaganin kauden varustelukilpaa ja etenkin SDI:tä on väitetty erääksi syyksi Neuvostoliiton kansantalouden romahdukseen. Yhdysvallat ei pystynyt hankkeen puitteissa rakentamaan kattavaa ohjuspuolustusta 1980-luvun teknologialla. Neuvostoliitto kuitenkin vastasi haasteeseen lisäämällä omien ohjustensa määrää (mm. SS-18 Satan -ohjus, jonka Neuvostoliitto nimesi SDI:n vasta-aseeksi, ja Buran-sukkula) aikana, jolloin sen kansantaloudessa oli ongelmia.

Avaruudesta käsin tehtävä ohjusten torjunta ja avaruussota Neuvostoliiton satelliitteja vastaan oli kesken jääneenä pyrkimyksenäkin merkittävä teknologiahyppy. Samanlainen teknologiahyppäys tapahtui aiemmin 1970-luvun lopulla risteilyohjusten ja häiveteknologian ohittaessa Neuvostoliiton ilmapuolustuksen torjuntatehon ja pakottaen Neuvostoliiton suurempiin puolustusjärjestelmien investointeihin kuin Yhdysvallat hyökkäysjärjestelmiinsä. SDI:n kannattajien mukaan Neuvostoliitto ei pystynyt kilpailemaan Yhdysvaltain kanssa huipputeknologisessa asevarustelussa lähiavaruuden alueella. Ranska aloitti Eurooppaan EUREKA-teknologiaohjelman SDI:n siviilivastineeksi.

Ohjelmaa jatkettiin Reaganin kauden jälkeen eri nimillä ja sen piti saavuttaa operatiivinen tila vuonna 2005 perustuen 10 siiloihin sijoitettuun torjuntaohjukseen. Tällä torjuntaohjusmäärällä uskotaan pystyttävän ampumaan yksittäinen Yhdysvaltoja kohti ammuttava ohjus, joka on nykyisen terrorin vastainen sota-doktriinin mukainen uhkakuva. Koelaukaisutietojen mukaan järjestelmä ei ole operatiivinen vaan kokeellinen.

[muokkaa] Suunnitelma

Taiteilijan näkemyys avaruuteen sijoitetusta laseraseella varustetusta satelliittijärjestelmästä

SDI ei käsittänyt pelkästään lasereita. Tässä kineettisen aseen testissä 7 kilometrin sekuntinopeudella ammuttu seitsemän gramman Lexan-ammus on osunut alumiinivalulohkoon.

Suunnitelmaan sisältyi pääosin miehittämättömien avaruusasemien rakentaminen, jotka olisivat pystyneet tuhoamaan avaruuteen nousevia ballistisia ohjuksia ennen niiden terminaalivaihetta. Suunnitelmaan kuului laser-aseita (mahdollisesti ydinräjähdystä voimanlähteenään käyttäviä) ja kineettisellä energialla toimivia ammuksia. Myös avaruussukkulalla on tietty perinne 1960-luvun ohjuspuolustuskaavailuihin; 1950-luvulla Yhdysvaltain ilmavoimat aikoivat rakentaa miehitetyn avaruusaseman sotilaallisiin tarpeisiin.

Ehdotusta kritisoitiin sen kustannusten, teknisten toteutusmahdollisuuksien ja torjunnan kattavuuden sekä poliittisten näkemysten vuoksi. Lisäksi asejärjestelmien asettaminen kiertoradalle olisi rikkonut vuoden 1972 Anti-Ballistic Missile (ABM) -sopimusta ja Outer Space Treaty -sopimusta.

Tutkimusta ohjasi Strategic Defense Initiative -toimisto Yhdysvaltain puolustusministeriössä vuoteen 1993 asti. SDI-ohjelman kustannuksiksi arvioitiin 1984–1993 32,6 miljardia dollaria. Riippumaton tutkimuskeskus on arvioinut kustannuksiksi 70 miljardia dollaria [1]. Todellinen kustannus olisi ollut todennäkösesti vielä suurempi. Vain kymmenien miljardien dollarien hinta ei ollut Pentagonille merkittävä kustannus.

[muokkaa] Historia

Ohjuspuolustusta tutkittiin ajatuksena toisen maailmansodan jälkeen. Eräällä tavalla natsi-Saksan Bachem Natter -rakettihävittäjä (ei tullut operatiiviseen käyttöön) oli strategisen pommitushyökkäyksen vasta-ase, joka toimi ohjuspuolustuksen esikuvana. Iso-Britannia tuhosi jo vuonna 1944–1945 V-1-risteilyohjuksia Spitfire-hävittäjillä. Ballistinen V-2-ohjus oli kuitenkin mahdoton torjua millään lentokoneella.

1950-luvulla Yhdysvallat kehitti Nike Zeus -ohjustorjuntajärjestelmän, jossa vihollisen ohjukset tuhotaan korkealla oman maan päällä ydinkärjillä varustetuilla ohjuksilla. Sen ensimmäinen onnistunut koe tehtiin 1962.

Torjuntaohjuksen (ERINT - Extended Range Interceptor) laukaisu White Sandsin koealueella

Vuonna 1962 tehtiin ainakin Starfish-koe, jossa amerikkalainen atomipommi räjäytettiin avaruudessa. Sillä saatiin tietoa räjäytyksen vaikutuksista maassa ja avaruudessa.

Yhdysvaltain ilmavoimien avaruusohjelma rajattiin John F. Kennedyn presidenttikaudella koskemaan vain tiedustelu- ja tietoliikennesatelliitteja. Tässä vaiheessa ohjuspuolustus ajettiin ensi kerran alas.

1960-luvun puolivälistä lähtien Neuvostoliitto alkoi tehdä tappajasatelliittikokeita avaruudessa ja otti käyttöön ohjuspuolustustukikohtia. Tämä vaati kykyä vastatoimiin Yhdysvaltain ilmavoimilta.

Richard Nixonin kaudella hanketta edistettiin mm. avaruussukkulan toteutuksella, jonka silloin katsottiin olevan järjestelmän mahdollinen osa.

Vuoden 1972 ABM-sopimus (Anti-Ballistic Missile) salli kaksi kiinteää ballististen ohjusten torjuntaohjusten tukikohtaa Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa. Toinen sai suojata pääkaupunkia, toinen yhtä ohjustukikohtaa. Vuoden 1974 lisärajoitus salli vain yhden puolustustukikohdan.

Gerald Fordin aikana otettiin käyttöön yksi ohjuspuolustustukikohta (Grand Forks, Pohjois-Dakota) Safeguard-ohjelmassa. Neuvostoliitto päätti keskittää ohjuspuolustuksen Moskovan ympärille. Yhdysvallat luopui tukikohdasta kustannusten vuoksi jo 1975, mutta Neuvostoliitto säilytti ohjuksensa huolimatta epäilystä ohjuspuolustuksen toimivuudesta.

Seuraava vaihe oli Reaganin SDI. SDI:n yhteydessä 1980-luvulla eräät Yhdysvaltain ilmavoimien F-15-hävittäjälaivueet varustettiin ASAT-ohjuksilla (Anti Satellite).

[muokkaa] Jatkoa

Projektia pienennettiin useita kertoja, ja se uudelleen nimettiin Global Protection Against Limited Strikes (GPALS; Tähtien sodan poika) vuonna 1991 ja suunnattiin rajoitettuja hyökkäyksiä vastaan. Ohjelman yhteydessä tutkittiin mahdollisuutta sijoittaa laser Boeing 747 -lentokoneeseen ilmasta ilmaan tapahtuvaa torjuntaa varten. GPALS perustuu pääasiassa maasta-ammuttaviin ohjuksiin, joilla voidaan torjua "roistovaltioiden" hyökkäyksiä USA:han. Torjuntajärjestelmän kokeet eivät ole kuitenkaan olleet täysin onnistuneita.

Bill Clintonin aikana SDI:stä ei enää puhuttu, mutta ohjuspuolustusta kehitti Yhdysvaltain ilmavoimien Ballistic Missile Defense Organization (BMDO). 1990-luvun lopulla ohjelman nimi muuttui muotoon National Missile Defence (NMD). Ohjelmaa toteuttaa Missile Defence Agency (MDA).

Isku New Yorkiin syksyllä 2001 antoi tällekin ohjelmalle psykologista perustelua: Yhdysvaltoihin voi kohdistua hyökkäyksiä, ehkä myös ohjuksilla.

George W. Bush ilmoitti 13. joulukuuta 2001 USA:n vetäytyvän ABM-sopimuksesta, koska se estäisi USA:ta puolustautumasta terroristeja tai "roistovaltioita" vastaan. Yhdysvallat luopui sopimuksesta 13. kesäkuuta 2002.

Vuonna 2005 Yhdysvalloissa on kaksi ohjustukikohtaa nimellisesti operatiivisina - toinen on Kaliforniassa sijaitseva Vandenbergin tukikohta ja toinen Ft. Greely Alaskassa. Niissä on yhteensä kymmenen puolustusohjusta. Jotkin maat kuten Etelä-Korea ja Japani ovat liittyneet järjestelmään, osa maista kuten helmikuussa 2005 Kanada ovat päättäneet jättäytyä sen ulkopuolelle.

[muokkaa] Muuta

Eurooppa on kehittänyt 1990- ja 2000-luvuilla EADS-yhtiön toimesta NATO-maiden rahoituksella omaa versiota ohjuspuolutusjärjestelmästä, joka perustuu pitkälle mm. Patriot-ohjuksiin.

1990-luvulla Yhdysvaltain ilmavoimat teki laajan julkisuuden saaneita tutkimuksia mahdollisesta tarpeesta ohjuspuolustukseen asteroiditörmäyksiä vastaan. Tämä teema oli myös Hollywoodin elokuvatuottajien suosiossa tuohon aikaan. Ajatus asteroidin maahantörmäyksen estämisestä pommittamalla sitä ydinaseilla on siitä lähtien tullut esiin mediassa jokaisen potentiaalisen törmääjään ylitettyä uutiskynnyksen.