Folkloristiikka
Wikipedia
Folkloristiikka (engl. folklore studies), on humanistinen tieteenala, joka tutkii ihmisten suullista perinnettä, eli folklorea. Folkloristiikka tunnettiin ennen kansanrunouden tutkimuksena tai kansanrunoustieteenä; sen tutkimuskenttä oli siis kapeampi kuin nykyään. Muualla kuin Suomessa, esim. Ruotsissa folkloristiikka luetaan kuuluvaksi kansatieteeseen eli etnologiaan, joka Suomessa tarkoittaa aineellisen kulttuurin tutkimusta.
[muokkaa] Suomalaisen folkloristiikan historiaa
Suomalaisen folkloristiikan juuret ovat Mikael Agricolan psalttarin esipuheessa, jossa hän luettelee suomalaisten jumalia. 1800-luvulla kansanrunouden keräys sai vauhtia Elias Lönnrotin Kalevalasta (1835, 1849), josta tuli kansanrunoudentutkimuksen auktoriteetti. Isä ja poika Julius ja Kaarle Krohn kehittivät maantieteellis-historiallisen menetelmän (joka tunnettiin maailmalla suomalaisena menetelmänä), joka tutki runojen paikallisia variaatioita ja yritti rekonstruoida niiden esikuvan. Maantieteellistä menetelmään alettiin käyttää myös muuhun perinneaineistoon kuin kalevalamittaiseen kansanrunouteen; esimerkiksi Antti Aarne tutki sen avulla kansansatuja. Nykyaikana folkloristiikka ottaa tutkimuksessaan huomioon perinneaineiston lisäksi sen esiintymiskontekstin eli yhteisön.
[muokkaa] Suomalaisia folkloristeja ja kansanrunouden tutkijoita
- Antti Aarne
- Satu Apo
- Martti Haavio
- Lauri Honko
- Julius Krohn
- Kaarle Krohn
- Matti Kuusi
- Elias Lönnrot
- Henrik Gabriel Porthan
- Anna-Leena Siikala
- Leea Virtanen
