Islamilainen filosofia
Wikipedia
| Islam |
| Uskomukset ja tavat |
|
Jumalan Ykseys |
| Tärkeitä henkilöitä |
|
Muhammad |
| Tekstit & lait |
|
Koraani • Hadith • Sunna |
| Islamin suuntaukset |
| Islamilainen kulttuuri |
|
Filosofia |
| Katso myös |
|
Islamin sanasto |
Islamilainen filosofia (فلسفه ى اسلامى) voidaan kuvata pyrkimykseksi luoda harmonia toisaalta järjen ja filosofian, ja toisaalta uskon ja islamin uskonnollisten opetusten välille.
Islamilainen filosofia vaikutti merkittävästi myös eurooppalaiseen filosofiaan varsinkin keskiajalla, sillä antiikin filosofinen perintö säilyi läpi varhaiskeskiajan erityisesti islamilaisen filosofian piirissä. Islamilainen filosofia onkin pitkälle helleenisen filosofian ja erityisesti aristotelismin perillinen. Sittemmin islamilainen filosofia on jakautunut ennen kaikkea šiialaisen ja sunnalaisen suuntauksen mukaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Johdanto
Islamilainen filosofia voidaan määritellä monella tavalla. Tässä artikkelissa islamilaiseksi filosofiaksi lasketaan islamilaisessa kulttuuripiirissä syntynyt filosofia. Määritelmä ei tarkoita sitä, että filosofia olisi keskittynyt uskonnollisiin aiheisiin, tai että se olisi edes muslimien tuottamaa.
Varhaisen ja klassisen islamilaisen filosofian alkulähteinä ovat toimineet paitsi islamin usko itse, myös antiikin Kreikan filosofinen perintö, joka päätyi islamilaisten haltuun heidän valloitettuaan Aleksandrian, Syyrian ja Gundishapurin akatemian. Varhaiset filosofiset väittelyt keskittyivät lähinnä uskonnon ja järjen välisen suhteen pohdiskeluun, myöhemmät taas ottivat esimerkkinsä suoraan kreikkalaisesta filosofiasta.
Uskonnon ja filosofian yhteen saattaminen on aina ongelmallista, koska klassiset filosofit ei aseta minkäänlaisia ennakkoehtoja sille, millaisiin johtopäätöksiin tutkimuksissa tulisi tulla, kun taas uskonnollisilla ajattelijoilla on yleensä aina joko suurempi tai pienempi joukko uskonnollisia oppeja, joiden katsotaan olevan väistämättä tosia. Tämän vuoksi jotkut ovat katsoneet, ettei kukaan voi olla yhtä aikaa sekä todellinen filosofi että jonkun uskonnon todellinen kannattaja. Tältä näkökannalta kaikki yritykset ajattelutapojen yhteensaattamiseksi on tuomittu epäonnistumaan.
Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että tällainen ajattelutapojen synteesi on mahdollinen. Yksi tapa on käyttää filosofisia argumentteja uskonnollisten periaatteiden todistamisessa. Tätä kutsutaan apologetiikaksi, ja se on monien uskontojen, kuten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin, kirjallisen perinteen yleisesti käyttämä tekniikka. Toinen tapa synteesin muodostamiseksi on pitäytyä ottamasta kantaa mihinkään uskonnolliseen kysymykseen, ellei ole ensin päätynyt niihin myös filosofisella analyysillä. Tätä ei kuitenkaan yleisesti pidetä uskonnon todellisena harjoittamisena uskonnon kannattajien toimesta.
Kolmas tapa on filosofisen analyysin soveltaminen omaan uskoon kysymällä sellaisia kysymyksiä kuin:
- Mikä on Jumalan luonne? Mistä tiedetään, että Jumala on olemassa?
- Mikä on jumalallisen ilmoituksen luonne? Mistä tiedetään, että Jumala ilmoittaa/on ilmoittanut itsestään ihmiskunnalle?
- Mitkä osat uskonnollisesta perinteestä tulee ottaa kirjaimellisesti?
- Mitkä osat uskonnollisesta perinteestä tulee ottaa vertauskuvallisesti?
- Mitä tulee todella uskoa, jotta olisi uskonnon todellinen kannattaja?
- Kuinka filosofian löydökset voidaan saattaa yhteen uskonnon kanssa?
- Kuinka tieteen löydökset voidaan saattaa yhteen uskonnon kanssa?
Islamilaisen filosofian merkittäviä saavutuksia ovat:
- Tiukan tieteellisen sitatointimenetelmän kehittäminen (isnad).
- Tieteellisen menetelmän kehittäminen väitteiden todentamiseksi (ijtihád). Menetelmää voitiin käyttää monenlaisten kysymysten tutkimiseen, mutta sitä käytettiin lähinnä eettisiin kysymyksiin.
- Menetelmä, jossa sekä hyväksyttiin että kyseenalaistettiin auktoriteetti samalla kertaa.
- Sen tunnistaminen, että sekä tiede että filosofia ovat alisteisia moraalille, ja että moraaliset valinnat ovat aina ensisijaisia kaikessa tutkimuksessa.
[muokkaa] Muhammad
- Pääartikkeli: Muhammad
Muhammadin eläessä hän oli auktoriteettina kaikissa asioissa. Hänen kuoltuaan hän on vaikuttanut jättämänsä ilmestyksen ja perimätiedon kautta. Hänen elämänsä, joka on kirjoitettu ylös síraan, tuotti islamilaiselle maailmalle sekä Koraanin (ilmestyksen) että hadithin (Muhammadin päivittäiset teot ja mielipiteensä sosiaalisista ja lainopillisista asioista). Yhdessä síra ja hadith muodostavat sunnan, jonka takaa isnád eli todistajaketju, jonka avulla voidaan määritellä, kuinka luotettava Muhammadin sanomaksi esitetty asia on. Merkittäviä henkilöitä olivat Al-Bukhari, Muslim ibn al-Hajjaj, Trimidhi, Ibn Majah, Abu Da'ud ja An-Nisai. He kävivät läpi miljoonittain haditheja, ja hyväksyivät niistä noin 10 000. Tämä työ alkoi hieman ennen Muhammadin kuolemaa vuonna 631, kun hän ei enää voinut toimia riitojen sovittelijana, ja saatiin päätökseen vasta 900-luvulla. Muhammadin kuoleman jälkeen Abu Bakr alkoi kerätä yhteen hänen sanomikseen esitettyjä asioita.
[muokkaa] Kalam
- Pääartikkeli: Kalam
Kalam eli teologia tarkoittaa islamissa toimintaa, jossa niin siraan ja hadithiin kuin yhtä hyvin tieteeseen ja lakiin liittyviä kysymyksiä alettiin tutkia myös Muhammadin omien uskomusten ulkopuolelta. Se syntyi Muhammadin kuoleman jälkeen. Tälle aikakaudelle olivat tyypillisiä ijtihádin ja fiqhin eli islamilaisen laintulkinnan nousu. Kun sunna julkaistiin ja hyväksyttiin, islamilainen teologia ja filosofia olivat pitkälti sama asia, eikä teologian ulkopuolista filosofiaa rohkaistu. Filosofista perintöä, kuten sokraattista metodia, käytettiin kuitenkin teologisten asioiden tutkimiseen.
[muokkaa] Klassinen aika
Varsinainen islamilainen filosofia syntyi, kun yksittäiset henkilöt käyttivät ijtihádin metodeja ja pyrkivät tutkimaan Koraanin opetuksia, jotka oli aiemmin otettu vastaan pelkästään sokealla uskolla, jumalallisena ilmoituksena. Ensimmäinen protesti tällaista ajattelutapaa vastaan olivat niin kutsutut qadariitit (arabian qadara, "olla valtaa/voimaa"), jonka jäsenet uskoivat vapaaseen tahtoon, vastakohtana jabariiteille (jabar, "voima", "rajoitus"), jotka uskoivat fatalismiin.
[muokkaa] Mu'taziliitit (800-luku)
- Pääartikkeli: Mu'taziliitit
Toisella vuosisadalla Muhammadin Mekasta muuton jälkeen Irakin Basran teologisissa kouluissa syntyi opillisia erimielisyyksiä. Eräs oppilas nimeltä Wasil ibn Atha erotettiin koulusta, koska hänen ajattelunsa oli ristiriidassa islamin perinteisten opetusten kanssa. Hän perusti oman koulun, ja loi systemaattisen järjestelmän joidenkin edeltäneiden filosofian, ennen kaikkea qadariittien, opetuksista. Tätä uutta koulukuntaa tai lahkoa kutsuttiin mu'taziliiteiksi (sanasta i'tazala, "erottaa itsensä", "olla eri mieltä"). Koulukunnan tärkeimmät opinkohdat olivat:
- Jumala on täydellinen ykseys, eikä häntä voida kuvata millään attribuuteilla.
- Ihminen on vapaa toimija.
- Kaikki tieto, joka tarvitaan ihmisen pelastumiseen, on saavutettavissa ihmisen järjellä. Ihmisillä on mahdollisuus saada tietoa sekä ennen että jälkeen jumalallisen ilmoituksen pelkästään järjen valolla.
Kaksi ensimmäistä opinkohtaa sai mutaziliitit kutsumaan itseään "oikeudenmukaisuuden ja ykseyden partisaaneiksi". Kolmas opinkohta sai aikaan sen, että tiedon hankkiminen käsitettiin pakolliseksi kaikille ihmisille, kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa.
Mu'tazilitiitit haastoivat kalamin ja yhdistivät kreikkalaista filosofiaa, erityisesti Platonin ja Aristoteleen opetuksia, omaan filosofiaansa. He joutuivat jatkuvasti puolustamaan ajatuksiaan aikansa oikeaoppista islamilaisuutta vastaan. Tämän vuoksi he kääntyivät hakemaan tukea filosofiasta, ja muodostivat rationaalisen teorian nimeltä 'Ilm-al-Kalam ("Sanan tiede"), joka pyrki löytämään teologisia vastauksia filosofisen dialektiikan avulla. Sitä harjoittaneita filosofeja kutsuttiin mutakallamineiksi. Tämä nimitys tuli pian yleiseksi nimitykseksi kaikille, jotka pyrkivät hakemaan uskonnollisille opetuksille filosofisia vahvistuksia.
Aluksi mutakallaminit joutuivat puolustautumaan sekä oikeaoppisia että pakanallisia osapuolia vastaan, ja heidän opetuksensa olivat näiden välimaastossa. Myöhemmät sukupolvet sen sijaan suuntautuivat enimmäkseen filosofeja vastaan. Mu'taziliittien vastustajia olivat hadíth-oppineet ja myöhemmin ash'ariitit.
[muokkaa] Ash'ariitit
- Pääartikkeli: Ash'ariitit
Ash'ariitit on sanut nimensä Al-Ash'arísta (k. 935). Ash'ariitit kehittyivät mu'taziliittien piiristä, mutta kääntyivät sittemmin heitä vastaan. He laittoivat lopun filosofialle islamin teologiassa, mutta sallivat sen metodeja käytettävän tieteen ja teknologian palveluksessa.
[muokkaa] Islamilainen peripateettinen koulukunta
[muokkaa] 800–1000-luvut
800-luvulla persialaiset ja arabit tutustuivat kreikkalaiseen filosofiaan ennen kaikkea kalifi al-Ma'munin ja hänen seuraajiensa ansiosta. Arabialaiset oppineet käänsivät arabiaksi, usein syyrian kielestä, kaikki Aristoteleen säilyneet teokset, sekä suuren määrän muuta kreikkalaista filosofista ja tieteellistä kirjallisuutta.
Seurauksena syntyi islamilainen peripateettinen koulukunta, johon kuuluivat merkittävimpinä al-Kindi, al-Farabi, Ibn Sina (Avicinna) ja Ibn Rušd (Averroës). Mutakallaminit pitivät kaikkien näiden opetuksia harhaoppisina. Koulukunta ei ainoastaan kääntänyt ja jäljitellyt kreikkalaisen filosofian töitä, vaan laajensi niitä lähes jokaisella alueella sekä teoriassa että käytännössä. Abbasidien kalifaatin aikana, 900- ja 1000-luvuilla, islamilainen maailma oli tieteissä korkeimmalla tasolla koko Välimeren alueen kulttuuripiirissä.
Koulukunta vaikutti myös suuresti kreikkalaisen, hindulaisen ja muun ennen islamia syntyneen tiedon välittämisessä kristittyyn länsimaailmaan. Erityisesti heillä oli vaikutusta Aristoteleen filosofian tunnetuksi tekemisessä. Näihin ajattelijoihin kuuluvat muun muassa al-Farabi, Avicenna ja al-Kindi. Arabialaista filosofista kirjallisuutta käännettiin heprean ja latinan kielille erityisesti Espanjassa. Nämä käännökset vaikuttivat modernin eurooppalaisen filosofian syntyyn. Myös egyptiläiset filosofit Moses Maimonides (joka oli juutalainen) ja Ibn Khaldun olivat merkittäviä tässä työssä.
Kaikki nämä filosofit yhdistivät aristotelista ja uusplatonilaista ajattelua islamin opetuksiin. Opillisesti he olivat hyvin epäortodoksisia, joko kerettiläisiä muslimeita tai muita kuin muslimeita, ja on osittain kyseenalaista missä määrin heitä voidaan pitää juuri islamilaisen filosofian edustajina.
Aristoteles pyrki kyllä osoittamaan, että Jumala on yksi, mutta hänen näkemyksensä oli, että materia on ikuista, ja siitä seurasi, että Jumala ei voinut olla maailman luoja. Hän oli myös sitä mieltä, että Jumalan tiedot ovat ainoastaan maailmankaikkeuden yleisten lakien mukaisia, eivätkä Jumala voi tietää yksityisistä ja aksidentaalisista asioista. Tämä tekee profetoimisen mahdottomaksi. Toinen mutakallamineja shokeerannut seikka oli peripateetikoiden teoria älystä. Peripateetikot opettivat, että ihmisen sielu oli ainoastaan passiivinen kyky, joka kykeni ottamaan vastaan erilaisia aistimuksia — ja että tiedon ja hyveen kautta se sai kyvyn yhdistyä Jumalasta alkunsa saavan aktiivin järjen kanssa. Tämän myöntäminen olisi tarkoittanut sielun kuolemattomuuden kieltämistä.
Mutakallaminit loivat filosofisen järjestelmän selittääkseen materian luomisen, ja siihen tarkoitukseen he ottivat käyttöön Demokritoksen teorian atomeista. He opettivat, että atomit ovat kaikkein pienimpiä ja jakamattomia kappaleita, joita ei voida mitata painossa tai koossa. Alun perin atomit loi Jumala, ja niitä luodaan lisää aina tarpeen mukaan. Ruumiit tulevat oleviksi ja kuolevat atomien yhteenliittymisen ja eroamisen seurauksena. Tämä ei kuitenkaan poistanut ongelmaa materian alkuperäisestä luomisesta.
Jos ajatellaan, että Jumala toteutti tekonsa tietyllä hetkellä omasta "tahdostaan", tietyn päämäärän vuoksi, täytyy myöntää, että Jumala oli jotenkin epätäydellinen ennen tahtonsa totettamista tai päämäärän saavuttamista. Tämän ongelman kiertämiseksi mutakallaminit laajensivat teoriansa atomeista käsittämään myös ajan, ja väittivät, että aivan kuten avaruus koostui atomeista ja tyhjyydestä, aika koostui vastaavasti pienistä jakamattomista hetkistä. Koska maailman luominen oli tapahtunut, he pystyivät todistamaan sillä Jumalan olemassaolon sekä sen , että hän oli yksi, kaikkivoipa ja kaikkitietävä.
Vanhin säilynyt uskonnollis-filosofinen teos on juutalaisen filosofin Saadia Gaonin (892-942) teos Emunot ve-Deot, Uskomusten ja mielipiteiden kirja. Tässä teoksessa Saadia käsittelee mutakallamineja kiinnostaneita kysymyksiä, kuten materian luomista, Jumalan ykseyttä, Jumalan ominaisuuksia ja sielua. Saadia kritisoi muita filosofeja voimakkaasti. Hänelle luominen ei ollut ongelma: Jumala loi maailman ex nihilo, tyhjästä, aivan niin kuin Raamattu esittää. Hän haastoi mutakallaminien teorian atomeista, sillä se oli hänen mielestään yhtä järjen ja uskonnon vastainen kuin filosofien teoria materian ikuisuudesta.
Todistaakseen Jumalan ykseyden, Saadia käytti mutakallaminien ajatuksia. Jumalan ominaisuuksiin voidaan lukea ainoastaan essentiaaliset ominaisuudet (sifat al-datiat), ei toiminnallisia ominaisuuksia (sifat-al-af'aliyat). Sielu on substanssi, oleellinen ominaisuus, joka on vielä taivaallisia sfäärejäkin hienostuneempi. Tässä Saadia oli eri mieltä kuin mutakallaminit, jotka pitivät sielua aksidenssina, eli satunnaisena tai epäoleellisena ominaisuutena. Hän käytti yhtä mutakallaminien periaatetta todistaakseen näkemyksensä: "Vain substanssi voi olla aksidenssin substraatti". Hän kirjoitti: "Jos sielu olisi vain aksidenssi, sillä ei itsellään voisi olla sellaisia aksidensseja kuin viisaus, ilo tai rakkaus". Näin Saadia oli kaikella tavalla Kalamin tukija, ja jos hän joskus erosi sen opetuksista, se tapahtui vain siksi, että hän halusi pitää kiinni uskonnollisista näkemyksistään — aivan kuten juutalaiset ja islamilaiset peripateetikot, jotka luopuivat aristotelismistaan heti kun olivat vaarassa haavoittaa oikeaoppista uskoa.
[muokkaa] 1100-luku
1100-luku näki Kalamin hiipumisen, sillä se ei enää löytänyt puolestapuhujia ollessaan sekä filosofien että oikeaoppisten hyökkäysten kohteena, ja puhtaan filosofian nousun. Tämä filosofian nousu oli paljolti kahden henkilön ansiota: Al-Ghazali (1005-1111) vaikutti persialaisten joukossa, ja Judah ha-Levi (1140) juutalaisten joukossa. Al-Ghazali itse asiassa hyökkäsi teoksessaan Tuhfat al-Falasafa ("Filosofien tuho") filosofeja vastaan, ja se sai reaktiona aikaan filosofeille myönteisen virtauksen, ja filosofit itsekin hyötyivät kritiikistä kuvaamalla teoriansa selkeimmin ja logiikkansa aukottomammin. Tämä vastareaktio tuotti myös kaksi islamilaisen peripateettisen koulukunnan suurinta filosofia, Ibn Rajan (Avempace) ja Ibn Rušhdin (Averroës), jotka kummatkin ottivat asiakseen filosofian puolustamisen.
Koska kaikki persialaisessa ja arabialaisessa ympäristössä syntyneet ajatukset sekä kirjalliset ja filosofiset liikkeet vaikuttivat aina myös juutalaisuuteen, myös Al-Ghazali löysi itselleen jäljittelijän Judah ha-Levistä. Tämä otti tehtäväkseen uskontonsa vapauttamisen spekulatiivisen filosofian kahleista, ja kirjoitti teoksen Kuzari, jossa hän pyrki vastustamaan kaikkea filosofiaa koulukunnasta riippumatta. Hän moitti mutakallamineja siitä, että he pyrkivät tukemaan uskontoa filosofialla. Hän kirjoitti: "Käsitän sen saavuttaneen korkeimman tason täydellisyyden, joka on vakuuttunut uskonnollisista totuuksista ilman että on tarkoin tutkinut ja järkeillyt niitä" (Kuzari V). Sitten hän käsitteli mutakallaminien keskeisimpiä ajatuksia, kuten Jumalan ykseyden todistamista, ja vastasi: "Antaako Kalam enemmän tietoa Jumalasta ja hänen ominaisuuksistaan kuin mitä profeetta antoi?" (Ib. III ja IV). Hänen silmissään myöskään aristotelismi ei saanut armoa; uusplatonilaisuus sopi hänen runolliselle luonteelleen joten kuten.
Ibn Rušd (Averroës), Maimonideen aikalainen, päätti islamilaisen filosofian ensimmäisen suuren kauden. Tämä suuren Aristoteleen kommentaattorin rohkeus nostatti oikeaoppisten vihan, ja he hyökkäsivät kiihkossaan erottelematta kaikkia filosofeja vastaan ja tuomitsivat kaikki filosofiset kirjoitukset poltettaviksi. Ibn Rušdin opetukset eivät eronneet merkittävästi Ibn Bajan ja Ibn Tufailin opetuksista, jotka seurasivat vain Ibn Sinan ja Al-Farabin opetuksia. Kuten kaikki islamilaiset peripateetikot, hänkin hyväksyi hypoteesit sfäärien älystä ja universaalista virtauksesta, jonka kautta liike siirtyy paikasta paikkaan ja näin maailmankaikkeuden jokaiseen paikkaan — hypoteesit, jotka arabialaisten filosofien mielestä poisti Aristoteleen oppiin puhtaasta energiasta ja ikuisesta materiasta liittyvän dualismin. Hän kirjoitti: "Materia ei ole ainoastaan ikuinen, mutta muoto on potentiaalisesti sisäänrakennettuna materiassa; muutoin se olisi luomista ex nihilo". Tämän teorian mukaan maailman olemassaolo ei ole ainoastaan mahdollisuus, kuten Ibn Sina opetti, vaan välttämättömyys.
Kun islamilainen filosofia ajettiin ulos islamilaisista kouluista, se löysi turvapaikan juutalaisten parista, jotka välittivät sen edelleen kristittyyn maailmaan. Joukko huomattavia miehiä, kuten Ibn Tibbon, Narboni ja Gersonides, käänsivät arabialaisten filosofien töitä hepreaksi ja kommentoivat niitä. He tutkivat erityisesti Ibn Rušdin teoksia.
[muokkaa] Myöhempi islamilainen filosofia (1200 - 1900-luvut)
Ibn Rušdin kuolema merkitsi käytännössä myös koko "arabialaisen peripateettisen koulun" ajan loppua. Filosofia alkoi vähitellen hiipua islamilaisen maailman läntisissä osissa, kuten Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa, mutta säilyi pitempään itäisissä osissa, pääosin Iranissa.
Ibn Rušdin jälkeen merkittävimmiksi suuntauksiksi nousivat Ibn Arabin koulukunta, Suhrawardi-koulu sekä Mullah Sadran koulukunta. Nämä koulukunnat ovat merkittäviä, sillä ne ovat edelleen islamilaisen maailman merkittävimmät filosofiset koulukunnat.
Ibn Rušdin jälkeinen islamilainen filosofia jaetaan yleensä kahteen pääluokkaan šiialaisen ja sunnalaisen suuntauksen mukaan. Kaikki nykyaikaiset filosofit eivät kuitenkaan hyväksy tätä jaottelua. Kyseinen aikakausi voidaan kuitenkin jakaa ajattelijoihin, jotka opettivat enimmäkseen šiialaisen näkemyksen mukaisesti, ja ajattelijoihin, jotka eivät enimmäkseen opettaneet šiialaisen nökemyksen mukaisesti. Jako ei kuitenkaan ole täysin yksikäsitteinen, ja tuottaa myös joukon päällekkäisyyksiä.
Ajattelijat, jotka opettivat enimmäkseen šiialaisesti:
- Nasir al-Din Tusi خواجه نصيرالدين توسي
- Isa’ili اسماعيليان
- Shahab al-Din Suhrawardi شهاب الدين سهروردى و مكتب اشراق
- Jaldaki جلدكى
- Sadr al-Din Dashtaki ja Shiraz-koulukunta صدرالدين دشتكى و مكتب شيراز
- Mir Damad ja Isfahan-koulukunta ميرداماد و مكتب اصفهان
- Mir Fendereski oppilainen ميرفندرسكى
- Mulla Sadra ملاصدرا و حكمت متعاليه
- Rajab Ali Tabrizi oppilaineen رجب على تبريزى
- Qazi Sa’id Qumi قاضى سعيد قمى
- Khorasan-koulukunta مكتب خراسان
- Mulla Hadi Sabzevari ja Neyshabor-koulukunta ملاهادى سبزوارى و مكتب نيشابور
Ajattelijat, jotka opettivat enimmäkseen muutoin kuin šiialaisesti:
Filosofit:
- Abhari ابحرى
- Ibn Sab’in ابن سبعين
- Kateb-e-Qazwini كاتب قزوينى
- Rashid-al-Din Fazlollah رشيدالدين فضل الله
- Qutb-al-din Razi قطب الدين رازى
Teosofit:
- Fakhr al-Din Razi فخرالدين رازى
- Iji ايجى
- Taftazani تفتازانى
- Jorjani جرجانى
Filosofian vastustajat:
- Ibn Taymiya oppilainen ابن تيميه
Filosofian historia:
- Zakariya Qazwini زكرياى قزوينى
- Shams al-Din Mohamamd Amuli شمس الدين محمد آملى
- Ibn Khaldun ابن خلدون
Gnostilaiset ja sufilaiset:
- Roz bahan Balqi Shirazi روزبهان بلقى شيرازى
- Attar Neyshaburi عطار نيشابورى
- Umar Suhrawardi عمر سهروردى
- Ibn Arabi kouluineen ابن عربى
- Najmeddin Kubra نجم الدين كبرى
- Simnani سمنانى
- Ali Hamedani على همدانى
- Mulana Jali al-Din Rumi مولانا
- Mahmud Shabestari & Shams al-Din Lahiji محمود شبسترى و شمس الدين لاهيجى
- Abd-al-karim Jili عبدالكريم جيلى
- Ne’mat-o-allah vali kermani نعمت الله ولى كرمانى
- Huroofi & Baktashi حروفى و بكتاشى
- Jami جامى
- Hossein Kashefi حسين كاشفى
- abd al-Qani Nablosi عبدالغنى نابلسى
- Noor ali Shah نورعلى شاه
- Zahbiyye ذهبيه
[muokkaa] Islamilainen nykyfilosofia
Islamilaisen filosofian perinne on edelleen hengissä, vaikka monet ovatkin uskoneet sen taantuneen huomattavasti Mullah Sadran ja Suhrawardin kultaisten päivien jälkeen. Mullah Sadran oppia kutsutaan nimellä Hikmat-e-Mota’aliye ja Suhrawardin oppia nimellä Hikmat al-Ishraq. Nykyisissä islamilaisissa maissa muun muassa hikmatin tai hikmahin opetus on edelleen jatkunut ja kukoistanut.
Islamilaisen filosofian perinteikkäisiin mestareihin, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin kymmenen vuoden aikana, voidaan lukea Allameh Tabatabaei (علامه طباطبائى), lukuisien teosten kirjoittaja, mukaan lukien laaja 27-osainen Koraanin kommentaario al-Mizan (الميزان); Abul-Hasan Rafi’i Qazwini (سيد ابوالحسن رفيعى قزوينى), Mullah Sadran koulukunnan suuri mestari, joka on kirjoittanut vain vähän, mutta on opettanut monia tunnettuja oppilaita kuten Sayyid Jalal-al-Din Ashtiyania (جلال الدين آشتيانى), joka on opiskellut sekä hänen että Allamah Tabatabain kanssa; ja Allamah Muhammad Salih Ha’iri Simnaninia, joka on ollut lojaali peripateettisen filosofian seuraaja.
Nuorempiin perinteiseen islamilaiseen filosofiaan nojaaviin oppineisiin, jotka ovat olleet aktiivisempia viime aikoina, voidaan lukea Mirza Mahdi Ha‘iri, joka on ainoa perinteisen hakimin edustaja, jolla on laajaa kokemusta länsimaailmasta, ja joka on kirjoittanut muun muassa teokset Ilm-I Kulli ja Kavoshha-ye Aqli-Nazari; Murtaza Motahhari, Allamah Tabatabai tunnetuin oppilas ja Iranin islamilaisen vallankumouksen marttyyri; sekä Seyyed Hossein Nasr.
[muokkaa] Luettelo merkittävimmistä islamilaisista filosofeista
- Al-Kindi كندي
- Al-Farabi فارابي
- Al-Razi tai Mohammad ibn Zakariya al-Razi محمد زكرياي رازي
- Al Amiri عامري
- Ikhwan al Safa اخوان الصفا
- Ibn Sina ابن سينا
- Ibn Miskawayh ابن مسكوويه
- Al Ghazali غزالي
- Ibn Masarrah ابن مسره
- Ibn Bajjah
- Ibn Tufail ابن طفيل
- Ibn Rušd ابن رشد
- Ibn Sab‘in ابن سبعين
- Ibn Khaldun ابن خلدون
- Ayn-al-Qudat Hamadani عين القضات همداني
- Shahab-al-Din Suhrawardi شهاب الدين سهروردي
- Ibn Arabi ابن عربي
- Nasir al-Din Tusi خواجه نصيرالدين توسي
- Mir Damad ميرداماد
- Sadr al-Din Shirazi ملاصدرا
- Shah Waliullah شاه ولي الله
[muokkaa] Kirjallisuutta / Lähteitä
- Henry Corbin: History of Islamic Philosophy
- Majid Fahkry: History of Islamic Philosophy
- Seyyed Hossein Nasr: History of Islamic Philosophy (Routledge History of World Philosophies)
- Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja. Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Islamic Philosophy Online
- M. M. Sharif: History of Muslim Philosophy: With Short Accounts of Other Disciplines and the Modern Renaissance in Muslim Lands
- Oliver Leaman: Islamic Philosophy
- Oliver Leaman: Modern Islamic Philosophy
- Ibrahim Bayyumi Madkour: The Study of Islamic Philosophy
