Jalkapuu
Wikipedia
Jalkapuu on vanha, monissa maissa käytetty häpeärangaistuksen väline. Siinä on päällekkäisiä kolottuja hirsiä, joiden väliin laitetaan rangaistavan jalat ja joskus myös kädet. Hirret lukitaan toisiinsa päissä olevilla kiiloilla tai haoilla niin, että tuomittu joutuu paikoillaan kärsimään kunniaansa kohdistetun rangaistuksen. Jalkapuu oli yleensä sijoitettu näkyvälle paikalle, esim. kirkon eteiseen tai pihalle, niin että koko kirkkokansa näki rangaistusta kärsivän.
Päätös jalkapuun käyttöönottamisesta Suomen (Turun hiippakunnan) kirkoissa tehtiin Turun pappeinkokouksessa vuonna 1660. Aiemmin jalkapuuta oli käytetty kouluissa oppilaiden kurittamiseen ja kirkko oli käyttänyt häpeärangaistuksena kirkon ovella seisottamista 1–9 sunnuntaina [8]. Jalkapuurangaistus lakkautettiin Suomessa asetuksella 15. toukokuuta 1848. Ruotsissa vastaava asetus annettiin 10. kesäkuuta 1841.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kirkkokurin väline
Kirkkokurista huolehtivat kirkkoherra ja kirkkoraati. Kurinpidon välineinä olivat nuhtelu, varoitus, kirkolle tehtävä työ, sakko, jalkapuu, häpeäpenkki, julkirippi, ehtoolliselta pois sulkeminen ja seurakunnasta erottaminen. Oikeus kirkolliseen jalkapuurangaistukseen tuomitsemiseen oli rovastilla tai kirkkoherralla yhdessä seurakunnan etevimpien eli kirkkoraadin kanssa. Rangaistukseen sai tuomita vähäisistä rikkomuksista, sellaisista joista laki ei määrännyt rangaistusta, tai jotka olivat liian vähäpätöisiä maalliseen oikeuteen vietäviksi.
Jalkapuuta säilytettiin pitäjäntuvassa tai muussa varmassa paikassa, etteivät ilkimykset rikkoisi sitä. Kirkolle sen toi aina tarvittaessa kirkonisäntä. Tuomitun asettamisesta jalkapuuhun huolehti suntio ja kirkon kuudennusmiehet, jotka tarvittaessa saivat virka-apua nimismieheltä. Maallisessa oikeudessa jalkapuuhun tuomitun toi pitäjän kruununpalvelija rangaistustaan kärsimään. Ilomantsi, Pälkjärvi ja Suojärvi palkkasivat 1680-luvun lopulla yhteisen profossin kuljettamaan jalkapuuhun tuomitut määrättynä sunnuntaina kirkolle [5].
Jalkapuussa istuttiin joko koko jumalanpalveluksen ajan tai vain osan sen kestoa. Tuomiosta riippuen siinä istuttiin yhtenä tai useampana sunnuntaina. Nelimetrisissä hirsissä oli tavallisesti neljä tai viisi lovea. Seitsemässä veljeksessä oli lovet seitsemälle istujalle ja Lammin kirkossa kymmenelle.
[muokkaa] Kirkolliset tuomiot
Jumalanpalveluksissa, rippikoulussa ja lukukinkereillä käynti oli kansalaisen velvollisuus. Laiminlyönnistä sai yleensä sakkoja, mutta toistuvasta, uppiniskaisesta teosta saattoi joutua jalkapuuhun.
Yleisin syy jalkapuuhun joutumiseen oli se, ettei oppinut lukemaan tai ettei osannut ulkoa tiettyjä kristinopin kappaleita. Nuoren oli yleensä osattava lukea 16-vuotiaana tai ennen rippikouluun menoaan. Paattisilla joutui jalkapuuhun, jos ei 15-vuotiaana osannut tavata eikä Vähää katekismusta ulkoa. Usein kuitenkin vältti rangaistuksen, jos oli luonnostaan kykenemätön oppimaan, eikä kyse siis ollut haluttomuudesta [2].
Pappi saattoi kuljettaa jalkapuun lukukinkereillekin mukanaan joko käyttöön tai pelotteeksi. Ilmajoella nimismies toi tällaisia laiskalukijoita rautakahleissa rippikouluun ja kirkkoherra laittoi heitä lukukinkereillä pöydän alle istumaan. Tammelassa joutui vuonna 1786 äiti jalkapuuhun siksi, ettei hänen 19-vuotias poikansa oppinut lukemaan.
Pielisjärvellä kirkkoneuvosto määräsi vuonna 1747 jalkapuurangaistuksen jokaiselle, jota ei voitu päästää ehtoolliselle heikon kristinopin taidon vuoksi. Alle 15-vuotiaille riitti selkäsauna [5]. Alatornion kirkkoneuvosto tuomitsi 1776 Kaisa Antintyttären Kivirannalta yhdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun, kun hän ei ollut varoituksista huolimatta opetellut lukemaan. Seuraavana vuonna hän istui kahtena sunnuntaina jalkapuussa samasta syystä.
Seitsemässä veljeksessä paikkakunnan uusi rovasti oli laiskanlukijoille armoton. Niinpä veljeksetkin joutuivat aloittamaan lukemisen opettelun välttääkseen jalkapuun. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia. [1]
Koska jumalanpalvelus kesti useita tunteja, joskus jopa kuusi tuntia, yrittivät nuoret joskus poistua ennen tilaisuuden loppua. Tätä yritettiin estää pitämällä kirkon ovet suljettuina ja päästämällä ihmisiä tarpeilleen vain yhdestä ovesta. Luvattomasta poistumisesta oli rangaistuksena joko sakkoja tai jalkapuuta [5]. Tohmajärvellä sai ensimmäisestä kerrasta istua jalkapuussa yhtenä sunnuntaina, toisesta kerrasta kahtena ja kolmannesta kerrasta neljänä sunnuntaina. Myös Huotskarissa päätettiin 1838 panna jalkapuuhun, jos myöhästyy jumalanpalveluksesta tai lähtee siitä kesken pois.
Sakko tai jalkapuu oli tuomiona myös metelöinnistä, penkkijärjestyksen rikkomisesta ja muusta häiriöstä kirkossa. Kuopiossa pääsi kolme miestä vuonna 1673 yhdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun nuuskaamisesta saarnan aikana [6]. Akaan kirkonkokous päätti 1767 rangaista jalkapuuhun laittamisella niitä, jotka varoituksista ja huomautuksista huolimatta nukkuivat kirkonmenojen aikana [9]. Lehteriltä alla istuvien päälle sylkeminen oli niin paha rike, että siitä joutui maalliseen oikeuteen.
Jalkapuun käyttö rangaistuksena ilkivallasta oli tavallista. Sitä käytettiin myös kiroilemisen kitkemisessä. Lopella päätettiin vuonna 1746, että aikuiset kiroilijat joutuvat jalkapuuhun. Kiroileville lapsille katsottiin riittävän vanhempain suorittama kuritus vieraan miehen läsnä ollessa.
Kovennettu jalkapuurangaistus määrättiin vuonna 1751 niille, jotka kaivoivat hautausmaalta ruumisarkkuja myydäkseen tai käyttääkseen omaisiaan varten. Syyllisten tuli istua jalkapuussa lapio kädessään.
Vuonna 1767 tuomittiin Kaarinassa seitsemän itsellisnaista silkkiliinojen ja silkkimyssyjen käytöstä kirkossa 20 taalerin sakkoon ja istumaan yhtenä pyhänä kirkon jalkapuussa [3]. Turun tuomiokapitulin vuonna 1826 antamien ohjeiden mukaan jalkapuuhun voitiin tuomita myös epäsovusta vanhempien ja lasten välillä, epäsovusta isäntäväen ja palvelusväen välillä sekä yöjuoksusta, jos ei kyennyt maksamaan niistä tuomittuja sakkoja. Myös Sauvon vuoden 1826 järjestyssääntö määrää yöjuoksusta jalkapuuhun [2].
[muokkaa] Hankinta ja valvonta
Monen pitäjän kirkkoon jalkapuu hankittiin heti vuoden 1660 päätöksen jälkeen. Ahvenanmaalla puuttui jalkapuu vielä monista kirkoista vuonna 1664 ja vasta maaherran käskyn jälkeen sellainen hankittiin kaikkiin kirkkoihin [8].
Rovasti valvoi tarkastusmatkoillaan myös kurinpitovälineiden kuntoa. Puutteitakin niissä ilmeni. Ypäjän ja Jokioisten kappeleista puuttui vuonna 1666 koko jalkapuu, jollainen niihinkin piti hankkia.
Piispa vaati tarkastuksessaan vuonna 1686 jalkapuuta hankittavaksi Kiteen kirkkoon. Siitä ei ole säilynyt tietoa hankittiinko sellainen vai suoritettiinko kirkkorangaistus edelleen ovella seisten kuten ennenkin. Tohmajärvellä oli jalkapuu ainakin 1680-luvun lopulla, kun taas Enoon hankittiin ensimmäinen jalkapuu vasta 1796 [4].
[muokkaa] Maalliset tuomiot
Jalkapuurangaistuksen käyttöaikana maallinen ja hengellinen tuomiovalta nähtiin yhtenä kokonaisuutena. Maallinenkin oikeus saattoi tuomita rikollisen julkirippiin. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan kirkkorangaistuksen antaminen edellytti aina maallisen oikeuden tuomiota. Kuningas halusi näin maallisen vallan ulottuvan kirkkoonkin [6].
Kansa piti jalkapuurangaistusta ankarampana kuin sakkoa, vaikka niitä usein käytettiin toistensa vaihtoehtoina. Jalkapuusta saattoi lunastaa itsensä rahalla vapaaksi ja sakkoon tuomitun oli istuttava jalkapuussa, mikäli hän ei kyennyt maksamaan sakkoa.
Juoppouden kitkeminen kuului maalliselle oikeudelle. Siitä sai yleensä sakkoa, mutta jos ei maksanut niin joutui jalkapuuhun. Varsinkin kirkon ympäristö pyrittiin sunnuntaisin rauhoittamaan. Viinan polttaminen oli kyllä monelle paras tulonlähde ja pappiloissakin viinaa poltettiin vuoteen 1866 asti. Kirkkoon tuloa juopuneena pidettiin erittäin paheksuttavana, koska se saattoi aiheuttaa pahaa sekaannusta. Seurauksena oli yleensä jalkapuu tai julkirippi. Maariassa joutui vuodesta 1826 lähtien jalkapuuhun, jos soitti kirkonkelloja humalassa.
Sakkolassa tuli lautamies vuonna 1674 käräjille juovuksissa. Hänet pantiin jalkapuuhun niin pitkäksi aikaa että selviäisi ja lisäksi hänelle määrättiin sakkoja. Samoin kävi Pyhäjärvellä vuonna 1681 [7].
Sauvon pitäjänkokous päätti määrätä sakkoa tai jalkapuuta juopottelusta ja säädyttömästä elämöinnistä toisen talossa sekä häiden kuokkimisesta. Prunkkalassa saattoi 1800-luvun alkupuolella joutua jalkapuuhun, jos salli alle 15-vuotiaiden poikien juopotella ja tupakoida. Samoin kävi jos käsitteli tulta varomattomasti tai jos rahvaaseen kuuluva pukeutui ylellisesti [2].
Vuonna 1818 Naantalin pitäjänkokous päätti, että kerjäämiseen syyllistyneet oli pantava jalkapuuhun. Samana vuonna Paraisilla päätettiin, että jalkapuuhun joutuu myös, jos lähettää oman lapsen kerjuulle. Turun vuoden 1840 köyhäinhoitojärjestys määräsi poliisilaitoksen huolehtimaan siitä, että lapsensa kerjäämään laittaneet joutuivat jalkapuuhun. Liedossa päätettiin 1818 laittaa kahdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun, jos köyhä poistui pitäjästä toistuvasti; ensimmäisen kerran sai anteeksi [2].
Nuorisolla oli ennen pahana tapana kokoontua urheilemaan, keinumaan, tanssimaan tai korttia pelaamaan sunnuntaisin. Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherra määräsi vuonna 1792 tällaisesta hyödyttömästä ja turmiollisesta ajanvietosta eli sapatin rikkomuksesta ankarat rangaistukset: ensimmäisellä kerralla sakkoja, toisella jalkapuuta ja kolmannesta kerrasta lähetettiin naiset kehruuhuoneeseen ja miehet sotaväkeen, tai jos ei huolittu sotaväkeen niin sitten työhön linnoitukseen. Alle 15-vuotiaat selvisivät pelkällä jalkapuulla. Vuonna 1742 pantiin Lapualla kortinpeluusta syytetyt jalkapuuhun istumaan jo käräjillä oikeuden vasta pohtiessa syyllisyyttä [1].
Nurmeksessa tuomitut jättivät saapumatta kirkolle, vaikka kuudennusmiehet olivat vieneet käskyn perille. Pitäjänkokous määräsikin rangaistukseksi kahden taalerin sakon jokaiselle, joka joka jäi saapumatta jalkapuuhun ilman pätevää syytä. Siitä miten hyvin sakkouhka tehosi ei ole säilynyt tietoja [5].
[muokkaa] Lait
Ruotsin vuoden 1734 valtakunnan lain rikoskaaren 3 luvun 2 pykälä mukaan Jos ala-ikäinen kiroo, niin kurittakoot häntä vanhenpansa tahi isäntänsä vitsalla, hänen ikänsä ja pahan tapansa mukaan. Jos se useammasti tapahtuu, pantakoon jalkapuuhun kirkon oven viereen. Jos vanhemmat laiminlyövät kurittaa lapsiansa kiroamisesta, sakoitettakoot viisi talaria.
Suomessa vuonna 1829 juoppoutta vastaan annetun asetuksen mukaan henkilöä, jonka käytöksestä näki, että hän oli juovuksissa, rangaistiin ensi kerralla kolmen ruplan sakolla. Toisella kerralla sai sakkoa kuusi ruplaa. Kolmannella kerralla sai 12 ruplaa sakkoa, joutui istumaan yhtenä sunnuntaina jalkapuussa, menetti vaalikelpoisuutensa eikä hänelle enää uskottu yhteisten asioiden hoitoa. Jalkapuurangaistus oli kärsittävä kotiseurakunnassa, jossa pappi julisti sen saarnatuolista. Neljännellä kerralla joutui mies puoleksi vuodeksi valtion työhön ja nainen puoleksi vuodeksi valtion kehruuhuoneeseen. Työmies, kisälli, oppipoika, merimies tai palvelija, joka maanantaina oli poissa työstä eläen laiskuudessa, juoppoudessa ja vallattomuudessa, joutui sakon lisäksi kolmannesta kerrasta lähtien yhdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun. Samoin kävi jos toistamiseen syyllistyi salakrouvin pitoon.
Kuninkaallisen majesteetin uudistettu satamasääntö vuodelta 1771 määräsi, että jos otti kalastussatamasta jotakin korkeintaan kymmenen taalerin arvosta, se ei ollut varkaus. Ottajan piti antaa näpistämänsä takaisin ja maksaa sakkoa puolet arvosta; tai jos ei kyennyt maksamaan sakkoa, joutui yhdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun ja sai hyvittää asianomistajaa työllä. Toisella kerralla joutui maksamaan sakkoa koko arvon tai joutui kahdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun. – Vuodesta 1848 lähtien Suomessa muunnettiin maksamattomat sakot vankeudeksi.
[muokkaa] Lähteet
- [1] Aulis J. Alanen: Etelä-Pohjanmaan historia. Osa IV 1, s. 509.
- [2] Pekka Halmesmaa (1976): Kirkkokuri murroksen kynnyksellä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 97.
- [3] Kerttu Innamaa (1952): Kaarinan pitäjän historia II, s. 247.
- [4] Lauri Kuusanmäki (1950): Kirkkokurista entisaikaan. Tampere. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja VIII, sivut 173–196.
- [5] Pentti Laasonen (1967): Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 72, sivut 73–75, 237–239 ja 383–391.
- [6] Pentti Lempiäinen (1967): Pispan- ja rovastintarkastukset Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 73, sivut 371–382.
- [7] J. M. Salenius (1911): Käkisalmen läänin oloista kuudennentoista sataluvun loppupuolella. Historiallinen arkisto XXII, I, 4, s. 27.
- [8] K. A. Silén (1908): Kirkkokurista Turun Hiippakunnassa 1650-luvulla. Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 1906–1907, sivut 176–177.
- [9] Seppo Suvanto (1954): Akaan historia I, s. 378.
