Johannes Brahms
Wikipedia
Johannes Brahms (7. toukokuuta 1833–3. huhtikuuta 1897) oli saksalainen klassisen musiikin säveltäjä, joka edusti tyylillisesti romantiikkaa. Brahmsia pidetään yhtenä suurimmista koskaan eläneistä säveltäjistä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
Brahms syntyi Hampurissa. Hänen isänsä, jolta Brahms sai ensimmäiset musiikin oppituntinsa, oli kontrabasson soittaja. Nuori Brahms vaikutti lupaavalta pianistinalulta ja auttoi perhettään toimeentulossa soittamalla pianoa ravintoloissa ja teattereissa sekä antamalla myös soittotunteja. Usein sanotaan, että Brahms joutui nuorena soittamaan kapakoissa, mutta viimeaikainen tutkimus on kyseenalaistanut tätä näkemystä. Totuutta tästä yksityiskohdasta ei luultavasti koskaan tulla saamaan.
Pianon lisäksi Brahms opiskeli sellon soittoa. Opinnot loppuivat, kun hänen opettajansa katosi Brahmsin sello mukanaan. Nuori Brahms esiintyi useissa konserteissa pianistina, mutta hänestä ei lahjoistaan huolimatta tullut ensisijaisesti kuuluisaa pianistia. Myöhemmin hän kuitenkin esiintyi pianistina esimerkiksi omien pianokonserttojensa ensiesityksissä. Hän esitti myös lukuisia kamarimusiikkiteoksiaan ja laulujaan.
Soittamisen lisäksi Brahms alkoi säveltää, mutta hänen yritelmänsä eivät saaneet juuri huomiota, ennen kuin hän lähti kiertueelle kuuluisan viulistin, Eduard Remenyin, kanssa vuonna 1853. Remenyi oli huomannut Brahmsin kyvyt tämän soittaessa eräässä ravintolassa. Matkalla Remenyin kanssa Brahms tapasi viulisti Joseph Joachimin, Franz Lisztin sekä Robert Schumannin. Remenyi kuitenkin närkästyi, koska Brahms ei ylistänyt Lisztin h-molli-sonaattia tarpeeksi innokkaasti heidän kuunnellessaan Lisztin esitystä Weimarin hovissa. Väitetään, että Brahms itse asiassa nukahti kesken esityksen. Nykytutkimus pitää tätä anekdoottia epäuskottavana. Tapakulttuurin tärkeyttä korostaneena herrasmiehenä Remenyi ilmoitti, että heidän ystävyytensä oli ohitse.
Joachimista ja Schumannista tuli sen sijaan Brahmsin läheiset ystävät. Schumann kannusti Brahmsia tämän säveltäjän uralla ja esitteli yleisölle tämän sävellyksiä. Schumann suljettiin mielisairaalaan jo keväällä 1854, jolloin Brahms muutti Düsseldorfiin tukeakseen hänen puolisoaan, pianisti Clara Schumannia. Brahms asui Clara Schumannin ja tämän lasten kanssa Robert Schumannin kuolemaan (1856) asti.
Brahmsin ja Clara Schumannin suhteen laadusta on esitetty monenlaisia arvailuja, mutta todellisuus jäänee hämärän peittoon. Brahmsin kirjeistä käy selvästi ilmi, että hän oli rakastunut Clara Schumanniin. Silti suhde saattoi pysyä sävyltään platonisena. Tunteet tasaantuivat Schumannin kuoltua ja muuttuivat syväksi välittämiseksi ja ystävyydeksi, joka jatkui aina Claran kuolemaan (1896) asti. Brahmsilla oli romanttisia tunteita useita naisia kohtaan tämän jälkeenkin, ja hän kihlautui vuonna 1858 Agathe von Sieboldin kanssa. Lopulta Brahms ei koskaan mennyt naimisiin. Hän viittasi avioliittoon "kahleiden kantamisena".
Vuonna 1862 Brahms asettui pysyvästi Wieniin. Säveltämänsä Saksalaisen sielumessun avulla hän hankki suuren maineen yhtenä aikansa suurimmista säveltäjistä. Vasta tämän jälkeen Brahms sai tarpeeksi rohkeutta säveltää ensimmäisen sinfoniansa. Brahms hioi teosta kymmenen vuoden ajan ennen sen ensiesitystä vuonna 1876. Brahmsin loput kolme sinfoniaa ilmestyivät vuosina 1877, 1883 ja 1885. Hänen kamarimusiikki-, lied- ja soolopianotuotantonsa kasvoi myös. Brahms oli työnsä suhteen hyvin itsekriittinen, ja sen vuoksi hänen koko tuotantonsa on huomattavan korkeatasoista. Monet puhuvat "klassisen musiikin kolmesta B:stä" tarkoittaen Bachia, Beethovenia ja Brahmsia. Brahmsin sävellykset kuuluvat lähes poikkeuksetta nykypäivänä muusikkojen kantarepertuaariin.
Brahms matkusteli paljon, ei pelkästään konserttien takia vaan myös omaksi huvikseen. Hän kävi mm. Italiassa. Brahms vietti aikaansa myös Pörtschachissa Itävallassa, jonka kesäisessä rauhassa järven rannalla syntyivät monet kuolemattomat sävellykset. Brahms sävelsi aktiivisesti kuolemaansa asti. Hänen viimeisiin teoksiinsa lukeutuvat klarinettikvintetto, trio klarinetille, sellolle ja pianolle, kaksi sonaattia klarinetille tai alttoviululle sekä Neljä vakavaa laulua (Vier ernste Gesänge). Brahmsin viimeiseksi teokseksi jäivät urkukoraalit op. 122. Seesteiseen F-duuriin päättyvän kokoelman päätöskappaleen nimi tuntuu enteelliseltä: "O Welt, ich muss dich lassen", ("Oi maailma, minun on jätettävä sinut").
Clara Schumannin kuolema vuonna 1896 oli Brahmsille kova isku. Brahms kuoli syöpään vajaa vuosi myöhemmin 3. huhtikuuta vuonna 1897. Hänet haudattiin Wienin keskushautausmaalle.
[muokkaa] Teokset
Brahmsin tärkeimmät orkesteriteokset ovat hänen neljä sinfoniaansa, kaksi pianokonserttoa sekä hänen viulukonserttonsa. Kaikki neljä sinfoniaa ovat suosittuja teoksia, jotka luetaan tärkeimpien sinfonioiden joukkoon. Näiden lisäksi Brahmsin orkesterimusiikkia edustavat alkusoitot sekä kaksoiskonsertto viululle ja sellolle. Suuren yleisön keskuudessa Brahmsin kenties rakastetuin teos on Saksalainen sielumessu (Ein Deutsches Requiem), joka on Martin Lutherin kääntämien Raamatun pätkien ympärille sävelletty kuoroteos. Brahmsilla on myös ainakin yksi melodia, jonka kaikki tuntevat, nimittäin Brahmsin kehtolaulu. Brahms sävelsi myös runsaasti kamarimusiikkia ja musiikkia soolopianolle, sekä 200 liediä. Oopperoita tai sävelrunoja Brahms ei kuitenkaan koskaan säveltänyt. Tunnetuimmat kamarimusiikin teokset ovat klarinettikvintetto (op. 115) sekä pianokvintetto (op. 34). Pianoteoksista tunnetuimpia ovat kolmas pianosonaatti, rapsodiat ja paganini-variaatiot. Brahmsin musiikki oli muita romantiikan suuria säveltäjiä lähempänä klassista traditiota, mikä saattaa johtua hänen suuresta mieltymyksestään Beethovenin, Mozartin ja Haydnin musiikkiin. Tästä perinteisyydestään huolimatta Brahms kunnioitti aikansa uudistushenkisiä säveltäjiä kuten Richard Wagneria.
[muokkaa] Sinfoniat
Robert Schumann oli sanonut, että Brahmsista tulee seuraava Beethovenin kaltainen suuri säveltäjä. Tämä asetti kovia paineita Brahmsille. Beethoven oli itse säveltänyt ensimmäisen sinfoniansa 30-vuotiaana, mutta nuori Brahms ei pitänyt itseään tarpeeksi kypsänä sinfonian säveltämiseen. Hänen ensimmäinen sinfoniansa julkaistiin vasta vuonna 1876, jolloin Brahms oli jo 43-vuotias. Loput kolme sinfoniaa valmistuivat yhdeksän vuoden sisällä, ja toinen sinfonia seurasi jo vuotta myöhemmin ensimmäisen jälkeen.
Ensimmäinen sinfonia (c-molli, opus 68) on teoksena kunnianhimoisimman tuntuinen pitkän finaalinsa ja dramaattisen ensimmäisen osansa takia. Sinfonian ensimmäinen osa on antanut teokselle synkän ja uhkaavan maineen, mutta pitkän finaalin pääteema on jo selkeästi duurissa. Brahmsin kaikissa sinfonioissa toinen osa on perinteitä kunnioittaen sinfonian hitain osa. Nämä hitaat osat ovat myös aina sävyltään varsin lämminhenkisiä. Hitaissa osissa on myös tyypillistä, että ne alkavat aina hyvin rauhallisesti, mutta yltyvät myöhemmissä kohdissaan paikoin hyvinkin voimakkaiksi ja dramaattisiksi.
Toinen sinfonia (D-duuri, opus 77) alkaa ensimmäisestä poiketen lempeällä teemalla ja pysyy muutenkin suurimmaksi osaksi duurin puolella (teoksen ensimmäisessä osassa voi kuulla Brahmsin hyödyntävän paikoin kehtolaulunsa melodian alkua). Tämän sinfonian hidas osa on hitain ja unenomaisin. Sinfonia päättyy mahtipontiseen finaaliin.
Kolmas sinfonia (F-duuri, opus 90) on vähiten esitetty, joskin monet kriitikot pitävät sitä parhaana. Eräs kapellimestari ehdotti Brahmsille teoksen kutsumista "herooiseksi" sen sankarillisen sävyn takia. Brahmsin sinfonioissa kolmas osa on aina lyhyin. Lukuun ottamatta kolmatta sinfoniaa, kolmannet osat ovat aina kevyempiä, temmoltaan varsin nopeahkoja, ja kulkevat enimmäkseen duurin puolella. Kolmannen sinfonian kolmas osa on muista poiketen kaihoisa romanssityylinen teema. Kolmannen sinfonian finaali muistutttaa toisen sinfonian loppua, joskin ei ole dynaamisesti aivan yhtä mahtipontinen, ja myöskin sisältää loppuhuipennuksen asemasta raukeasti hiljentyvän päätöksen.
Neljäs ja Brahmsin samalla viimeinen sinfonia (e-molli, opus 98) on suosituin konserttiyleisön keskuudessa. Neljännen sinfonian ensimmäinen osa alkaa surullisella, syksyisellä teemalla. Toisen osan aloittaa käyrätorven rauhallinen teema. Kolmas osa on Brahmsin mittapuulla varsin leikkisä ja tanssimainen. Neljännen sinfonian viimeinen osa on muodoltaan "passacaglia" eli se on sävelletty koko teoksen läpi toistuvan bassokuvion päälle, mikä ei kuitenkaan ole estänyt Brahmsia tuomasta siihen runsaasti vaihtelua.
