Kerettiläisyys

Wikipedia

Kerettiläisyys eli virallisesta uskonnosta poikkeava harhaoppi (heresia, sanasta αιρεσις, hairesis, verbistä αιρεομαι, haireomai, "valita") tarkoittaa uskonnollista vääräoppisuutta, valtakirkon opista poikkeavia opinkäsityksiä.

Ilmaisua käytti ensi kertaa kirkkoisä Irenaeus (noin 130-202) traktaatissaan Contra Haereses, Heresioita vastaan, kuvatessaan ja arvostellessaan kristittyjä, joiden näkemykset erosivat hänen omistaan. Kerettiläisyys ei ole puolueettomasti määriteltävissä, vaan se määrittyy vain suhteessa oikeaoppisena ("ortodoksisina") pidettyihin näkökantoihin. Siten kerettiläiseksi pidettyjä liikkeitä on esiintynyt aina, alkaen antiikin markionlaisuudesta, montanismista ja gnostilaisuudesta.

Kun kirkko nousi merkittäväksi valtarakenteelliseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi myöhäisessä antiikissa ja keskiajalla, kerettiläisyydestä muodostui yhtä lailla maallinen kuin kirkollinenkin ongelma. Maallinen valta katsoi kerettiläisyyden myös itseään koskevaksi uhaksi, ja ruhtinaat saattoivatkin pyytää kirkollisia laitoksia toimimaan kerettiläisiä vastaan.

1000- ja 1100-luvuilla paavit määräsivät, että harhaoppisuudesta oli rangaistava vankeudella ja omaisuuden takavarikolla. Ruhtinaita, jotka eivät toimineet kerettiläisiä vastaan, uhattiin kirkonkirouksella (ekskommunikaatiolla), jota pidettiin keskiajalla äärimmäisen ankarana rangaistuksena.

Kirkko uudisti menetelmiään kerettiläisiä vastaan, ja perusti inkvisitio-laitoksen, jonka tehtävänä oli saada kerettiläiset luopumaan harhaopistaan. Inkvisitio aloitti toimintansa harhaoppia vastaan jo vuonna 1231. Kirkkoa huolestuttivat suuret joukkokerettiläiset liikkeet kuten valdolaiset (valdesilaiset), albigenssit ja kataarit. Inkvisiittorien kuulustelumenetelmien ohella kerettiläisiä pyrittiin käännyttämään saarnaamalla.

Maalliset herrat käyttivät ankariakin keinoja kerettiläisyydestä epäiltyjä vastaan. Heitä saatettiin kiduttaa, jolleivät he suostuneet tunnustamaan kerettiläisyyttään. Jos he tunnustivat eivätkä suostuneet luopumaan uskostaan, heitä saatettiin polttaa roviolla tai hirttää. Ensimmäisen laajamittaisen kerettiläisvastaisen teloituksen katsotaan tapahtuneen jo vuonna 1022, jolloin surmansa sai Orléansissa Ranskassa useita satoja harhaoppisia. Heidän väitettiin muun muassa järjestäneet sukupuoliorgioita öisin – sittemmin kyseinen kuvitelma esiintyy lukuisten harhaoppisuusepäilysten yhteydessä.

Kerettiläisyys ei tarkoita samaa kuin noituus. Noidat luettiin kyllä kerettiläisiksi, mutta yleisimmin kerettiläinen oli toiseen uskontoon kuuluva tai ”jumalasta luopunut” henkilö. Myös Martti Luther oli kerettiläinen, sillä hänen oppinsa ei ollut roomalaiskatolisen kirkon mukaista. Myös monet uskovaiset ja tieteentekijät leimaantuivat esimerkiksi erheiden perusteella kerettiläisiksi. Yleensä kerettiläiset kuitenkin leimattiin saatanalle sielunsa myyneiksi ihmisiksi.

Kerettiläisten (maallinen) vainoaminen loppui virallisesti useissa maissa vasta kun uskonnonvapauslaki salli jokaisen omat uskonnot. Kirkkojen kannalta harhaoppisuus on edelleen ongelmallinen kysymys.