Rikoskirjallisuus
Wikipedia
Rikoskirjallisuus eli dekkarikirjallisuus on kirjallisuuden lajityyppi, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa ja tutkijoita sekä rikollisia ja heidän motiivejaan. Rikoskirjallisuuden kenttä on laaja vaihdellen "kuka sen teki?" -tyyppisistä perinteisistä dekkareista yhteiskunnallisiin ja rikoksentekijän psykologiaa tutkiviin teoksiin. Päähenkilönä voi olla harrastajaetsivä tai poliisi, joskus juristi, tuomari tai rikollinenkin. Yleisin rikoskirjallisuudessa esiintyvä rikostyyppi on murha.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Rikoskirjallisuuden aloittaja oli lähinnä Edgar Allan Poe, jonka kolme 1840-luvun alun C. Auguste Dupin -kertomusta yhdessä Kultakuoriaisen kanssa loivat pohjan dekkarien loogiselle ongelmanratkaisulle ja poliiseihin nähden ylivertaisen nerokkaan yksityisetsivän hahmolle. Myös Poen rikoksen psykologiaa tutkineet tarinat – muiden muuassa Sinä olet se mies, Perverssiyden paholainen, Musta kissa – olivat uraa uurtavia. Myöhemmin 1800-luvulla Fjodor Dostojevski tutki rikoksen psykologiaa vielä syvemmin, mutta hänen teoksiaan voi tuskin luokitella rikoskirjallisuuteen, sillä vaikka etenkin romaanissa Rikos ja rangaistus on myös joitain dekkarinomaisia piirteitä, ovat ne suhteessa kokonaisuuteen vähäisiä. 1900-luvun alussa Arthur Conan Doylen alun perin sanomalehdissä jatkokertomuksina ilmestyneet Sherlock Holmes -kertomukset nostivat lajityypin suosioon. Sherlock Holmes pohjasi sekä hahmojen että rakenteen puolesta vahvasti Poen C. Auguste Dupin -tarinoihin.
[muokkaa] Brittiläinen kultakauden dekkari
1920- ja 1930-luvut tunnetaan rikoskirjallisuuden kultakautena. Tällöin kehittyi niin sanottu "kuka sen teki?" (whodunit) -tyyppinen dekkari. Enemmistö kauden kirjoittajista oli brittejä, kuten Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Josephine Tey. Jotkut kuten John Dickson Carr amerikkalaisia, mutta brittiläistä koulukuntaa noudattavia. Tyypillinen kultakauden "kuka sen teki?" -dekkari koostuu muiden muuassa seuraavista aineksista:
- Alussa löydetään ruumis, ilmeisesti rikoksen uhri.
- Tapahtumapaikka on suljettu (kartano, autio saari), kuten myös henkilöiden piiri, josta murhaaja löytyy.
- Poliisilaitos on kyvytön ratkaisemaan tapausta, ja murhaa alkaa ratkaista nerokas harrastajasalapoliisi tai yksittäinen poliisietsivä.
- Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus rikokseen tai sitten ei kenelläkään.
- Salapoliisin tutkimusten edistyessä paljastetaan pikku hiljaa lisää vihjeitä. Kaikki tarvittavat vihjeet on kerrottu jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppua, joten lukijan on periaatteessa mahdollista ratkaista rikos.
- Murhaaja paljastetaan vasta lopussa, kirjailija pyrkii yllätyksellisyyteen.
Tyypillistä kultakaudelle oli niin sanottu suljetun huoneen tapaus: suppeassa mielessä sillä tarkoitetaan ruumiin löytymistä tilasta (lukitusta huoneesta tms.), jonne murhaajan ei mitenkään olisi pitänyt päästä tai josta hän ei olisi voinut päästä pois. Laajemmin termillä tarkoitetaan mitä tahansa mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa tapahtunutta murhaa. John Dickson Carr omisti laajan tuotantonsa lähes yksinomaan suljetun huoneen arvoitukselle. Suljetun huoneen arvoituksen esitteli Edgar Allan Poe tarinassaan Rue Morguen murhat.
Kultakauden dekkarit olivat usein kaavamaisia ja henkilökuvaukseltaan ohuita ja keskittyivät lähes yksinomaan murhaajaan henkilöllisyyteen ja murhan tekotapaan. Tästä syystä korkeakirjalliset piirit pitivät ja pitävät niitä usein halpa-arvoisina. Nykyisin "kuka sen teki?" -tyyppistä dekkaria ei puhtaassa mielessä enää juuri viljellä, mutta nykyinenkin rikoskirjallisuus hyödyntää sen osatekijöitä (usein postmodernissa mielessä, kuten Umberto Econ aatehistoriallinen dekkari Ruusun nimi).
[muokkaa] Amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari
1930-luvulla Yhdysvalloissa syntyi "lämminhenkisen" brittidekkarin vastapainoksi niin sanottu kovaksikeitetty koulukunta. Sen perustaja oli Dashiell Hammett, joka yhdessä Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin kanssa muodosti "kovaksikeitetyn dekkarin kolmion". Joskus kovaksikeitetyn koulukunnan ydinjoukkoon luetaan myös väkivaltainen ja oikeistolainen Mickey Spillane ja James McCain (Postimies soittaa aina kahdesti).
Kovaksikeitetty koulukunta loi rikoskirjallisuudelle uuden stereotyyppijoukon, joka vaikutti etenkin elokuvaan, niin sanottuun film noiriin. Tyypillinen päähenkilö on 35–45-vuotias yksityisetsivä, joka on yksinäinen, riippumaton ja "kovapintainen". Dekkari kantaa aina asetta, ei epäile käyttää sitä ja tulee usein pahoinpidellyksi tarinan aikana. Vihjeiden antajia ja vasikoitaan hän tapaa hämyisissä baareissa ja kujilla. Toisaalta dekkari liikkuu myös hienostopiireissä vain todetakseen ne moraalisesti yhtä rappeutuneiksi kuin alamaailman. Tietoja hän saa vasikoiltaan usein rahalla ostamalla, joskus uhkailemalla tai pahoinpitelemällä. Etsivän suhde poliiseihin on kaksijakoinen tai jopa vihamielinen. Dekkarilla on yleensä oma, riippumaton moraalisäännöstönsä, mutta hän ei ole "maailmanparantaja" vaan pikemminkin havainnoija. Toinen kovaksikeitetyn dekkarin stereotyyppihahmo on femme fatale, vaarallinen nainen, joka pyrkii viettelemään päähenkilön.
[muokkaa] Kultakauden ja kovaksikeitetyn dekkarin eroja
Kultakauden brittidekkareissa rikosten syynä nähtiin tyypillisesti yksittäisten henkilöiden moraalinen vajavuus (etenkin Agatha Christie), kun taas yhteiskunta ja suurin osa ihmisistä oli kunnollisia. Maailma ja yhteiskunta olivat pohjimmiltaan sopusointuisia ja murha vain väliaikaisesti järkytti niitä: syyllisen jäätyä kiinni tasapaino palautui. Kovaksikeitetyssä dekkarissa rikollisuuden syyt ovat enemmänkin koko yhteiskunnassa ja yleisessä ihmisluonnossa eikä yksittäisissä ihmisissä tai tapahtumissa. Kovaksikeitetty etsivä tietää, ettei yksittäisten rikosten ratkaiseminen paranna maailmaa ja on siksi kyynisempi kuin kultakauden salapoliisi.
Toisin kuin kultakauden dekkarissa, kovaksikeitetyssä dekkarissa ei ole niinkään oleellista se, miten rikos tehtiin tai kuka sen teki, vaan pikemminkin miksi se tehtiin. Kultakauden dekkareissa ei, toisin kuin kovaksikeitetyissä, juurikaan esiinny suoraan esitettyä väkivaltaa (alussa tapahtuvaan murhaan vain viitataan). Tyypillisenä miljöönä kultakauden dekkareissa on maaseutuidylli, kovaksikeitetyssä taas suurkaupungin kadut.
[muokkaa] Uudempi rikoskirjallisuus
Nykyisin rikoskirjallisuuden painopiste on huomattavasti enemmän rikoksen taustalla olevien motiivien ja yhteiskunnallisten seikkojen kuvaamisessa kuin murhaajan henkilöllisyyden selvittämisessä. Etenkin kylmän sodan aikana suosittu lajityyppi oli vakoilukirjallisuus, jonka tunnetuin edustaja lienee Ian Fleming James Bondeineen, mutta arvostetuin John le Carré. Patricia Highsmith pyrki tunnotonta sosiopaattia kuvaavilla "Herra Ripley" -kirjoillaan irroittautumaan perinteisestä moraalisesta kantaaottavuudesta.
Thomas Harris on nykyään suositun sarjamurhaajafiktion tunnetuimpia ja laadukkaimpia edustajia; lajityypillä on yhtymäkohtia myös kauhukirjallisuuteen. Ruotsalaiset Maj Sjöwall ja Per Wahlöö kirjoittivat kansainvälisesti arvostettuja ruotsalaiseen "kansankotiin" kriittisesti suhtautuvia Komisario Beck -yhteiskuntadekkareita. Heinäkuussa 2005 kuollut Ed McBain kirjoitti poliisin toimintaa tarkasti kuvaavaa 87. piiri -laatusarjaa, joka on toiminut esikuvana monille televisiosarjoille, kuten Hill Street Blues ja NYPD Blue. James Ellroy tunnetaan Yhdysvaltain poliittista lähihistoriaa ruotivista, erityisen mustista teoksistaan.
[muokkaa] Suomalainen rikoskirjallisuus
[muokkaa] Varhaisvaiheet
Eräänä suomalaisen dekkarin pioneerina voidaan pitää Marton Taigaa (oik. Martti Löfberg) ja hänen 30-luvun Komisario Kairala -novellejaan. Komisario Kairala oli periaatteessa väritön mutta erittäin terävä rikostutkija.
Suomalaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimpiin romaaneihin lukeutuvat Mika Waltarin Komisario Palmu -kirjat, joista kaksi ensimmäistä noudattaa juonikuvioltaan lähinnä englantilaisen kultakauden traditiota: murhaaja löytyy tunnetusta piiristä ja paljastetaan vasta lopussa, yllätyshakuisesti. Viimeisessä, alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi tilatussa Tähdet kertovat, komisario Palmu -romaanissa "kuka sen teki?" -kuvio on sen sijaan rikottu. Komisario Palmun hahmo on saanut vaikutteita muiden muuassa komisario Kairalasta.
Lehtimies Outsider kirjoitti humoristisia rikoskertomuksia, lähinnä "kansainvälisten seikkailijoiden" Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuista. Mauri Sariolan menestyksekkäät Olavi Susikoski -kirjat ovat olleet kiisteltyjä paitsi laadun, myös poliittisten kantojensa puolesta.
[muokkaa] Nykyaika
Suomalaisista nykydekkaristeista kirjallisesti arvostetuin on mahdollisesti Finlandia-ehdokkaanakin ollut Matti Yrjänä Joensuu, joka on ammatiltaan poliisi ja kirjoittaa kaunistelemattomia, yhteiskunnallista näkökulmaa sisältäviä rikosromaaneja. Maininnan arvoinen on myös pitkän Hanhivaara-sarjan luonut Pentti Kirstilä. Rikoskirjallisuus on nykyisin suosituimpia kirjallisuudenlajeja Suomessa. Tunnetuimpia nykyisiä suomalaisia rikoskirjailijoita ovat Leena Lehtolainen, Reijo Mäki ja Ilkka Remes.
