Amelia Earhart
Wikipedia
Amelia Mary Earhart (24. heinäkuuta 1897 - 2. heinäkuuta 1937) oli kuuluisa amerikkalainen naislentäjä ja ilmailun uranuurtaja.
"Please know I am quite aware of the hazards.
I want to do it because I want to do it.
Women must try to do things as men have tried.
When they fail, their failure must be but a challenge to others."
(Amelia Earhart, 1937)
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lentouran alku
Amelia Mary Earhart syntyi Atchisonissa, Kansasissa 24. heinäkuuta 1897. Hänen isänsä oli rautateiden lakimies Edward Earhart ja äiti oli Amelia Otis. Koska hänen isänsä oli alkoholisti, vietti Amelia suurimman osan lapsuuttaan isovanhempiensa luona. Jo lapsena hän kapinoi sukupuolirooliaan vastaan. Hän kiipeili puissa, metsästi rottia kiväärillä ja keräsi sanomalehtileikkeitä naisista miesten ammateissa. Vuonna 1915 hän valmistui lukiosta (high-school) hyvin arvosanoin ja ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1917 hän työskenteli apusairaanhoitajana kanadalaisessa sotilassairaalassa ja sosiaalityöntekijänä Bostonissa. Vuonna 1919 hän alkoi opiskella Columbian yliopistossa New Yorkissa lääketiedettä. Opiskeleminen ei kuitenkaan miellyttänyt häntä ja hän palasi vajaan vuoden päästä vanhempiensa luokse Los Angelesiin.
Vuonna 1920 hän pääsi ensimmäistä kertaa lentämään lentokoneessa ja siitä lähtien hänellä oli vain yksi ainoa päämäärä: lentäminen. Lentotunnit maksoivat tuohon aikaan 1 000 dollaria ja hänen vanhempansa kieltäytyivät rahoittamasta niitä. Hän työskenteli kuin vimmattu 28 erilaisessa työssä ja otti vuonna 1921 24-vuotiaana ensimmäiset lentotuntinsa Neta Snookilta Los Angelesissa. Kuuden kuukauden kuluttua hän osti säästöillään ja äidiltä ja nuoremmalta siskoltaan lainaamilla rahoilla ensimmäisen lentokoneensa Kinner Airstarin, jolla hän saavutti myöskin lyhytaikaisen naisten maailmanennätyksen korkeuslennossa (4 300 m).
Vuonna 1924 Amelian vanhemmat erosivat ja hän muutti äitinsä kanssa itärannikolle. Hän myi äitinsä takia lentokoneensa ja osti rahoilla urheiluauton. Amelia työskenteli Bostonissa opettajana ja myöhemmin sosiaalivirkailijana.
Eräänä huhtikuun iltäpäivänä vuonna 1928 hän sai puhelun työpaikkaansa. Puhelimessa ollut mies kysyi häneltä, haluaisiko hän lentää Atlantin valtameren yli. Häntä haastattelivat projektin koordinaattorit, joiden joukossa oli kirjankustantaja ja sanomalehtimies George Putnam, ja häntä pyydettiin liittymään miehistöön, jonka muina jäseninä olivat ohjaaja Wilmer Stultz ja apuohjaaja/mekaanikko Louis Gordon.
He lähtivät Trepassey Harborista Newfoundlandista Fokker F7 -lentokoneella 17. kesäkuuta 1928 ja laskeutuivat Burry Portiin Walesissa noin 21 tuntia myöhemmin. Kun miehistö palasi Yhdysvaltoihin heille järjestettiin (ticker-tape) paraati New Yorkissa ja Yhdysvaltain presidentti Calvin Coolidge piti heille vastaanoton Valkoisessa talossa. Amelia oli kuitenkin vain matkustajana koneessa, mikä harmitti häntä. Hän sai kuitenkin enemmän huomiota kuin ohjaaja Wilmer Stulz. Ameliaa juhlittiin sankarittarena ja hänet valittiin "Vuoden naiseksi". Hänestä tuli pian nuorten amerikkalaisten naisten idoli ja hän antoi jatkuvasti haastatteluja ja piti luentoja, joissa hän puhui siitä, miten naiset ovat paenneet sukupuolensa luomasta vankilasta ja miten naisia pitäisi kohdella samojen vaatimusten mukaisesti kuin miehiäkin, mutta toisaalta naiset ovat käyttäneet sukupuoltaan liikaakin hyväkseen tekosyynä. Valtamerenylityksestä lähtien lentäminen oli kiinteä osa Earhartin elämää. Hän tuli kolmanneksi Clevelandissa pidetyssä naisten lentokilpailussa (Will Rogers antoi kilpailulle lempinimen "Powder Puff Derby"). Hänen elämäänsä astui myös Putnam. He ystävystyivät Atlantin ylityksen valmistelujen aikana ja menivät naimisiin 7. helmikuuta 1931. Earhart kuvasi avioliittoaan kumppanuudeksi jossa molemmat ovat ohjaimissa ("partnership" with "dual control").
[muokkaa] Muut lennot
20. toukokuuta 1932 hän nousi Harbor Gracesta Newfoundlandissa Lockheed Vega lentokoneella tarkoituksenaan lentää Pariisiin ja toistaa Charles Lindberghin yksinlento. Voimakkaat pohjoistuulet, jäätävät olosuhteet ja mekaaniset ongelmat pakottivat hänet laskeutumaan Irlannissa Londonderryn lähellä laitumelle. Hän vastaanotti useita kunninosoituksia: "Distinguished Flying Cross" Yhdysvaltain kongressilta, "Cross of Knight of the Légion d'honneur" Ranskan hallitukselta sekä "Gold Medal of the National Geographic Society" Yhdysvaltain presidentti Herbert Hooverilta.
11. tammikuuta 1935 Earhartista tuli ensimmäinen henkilö joka lensi yksin Tyynen valtameren yli Honolulusta Oaklandiin Kaliforniaan. Myöhemmin samana vuonna hän suoritti yksinlennon Los Angelesista Mexico Cityyn ja takaisin Newarkiin New Jerseyssä. Heinäkuussa 1936 hänelle luovutettiin Purduen yliopiston rahoittama Lockheed 10E "Electra" ja hän aloitti maailmanympärilennon suunnittelun.
Hänen lentonsa ei olisi ensimmäinen maailmanympärilento, mutta se olisi pisin, 29 000 mailia (noin 46 700 kilometriä), sillä reitti seuraisi päiväntasaajaa. Fred Noonan valittiin suunnistajaksi. Hän oli erittäin kokenut sekä merisuunnistuksessa (hänellä oli laivan kapteenin paperit) että lentosuunnistuksessa. Hän oli hiljattain jättänyt Pan Amin, missä hän oli auttanut yhtiötä perustamaan vesitasoreittejä Tyynen valtameren poikki. Hän toivoi, että lennon tuoma julkisuus auttaisi häntä perustamaan suunnistuskoulun Floridaan.
17. maaliskuuta 1937 he lensivät ensimmäisen osuuden Kalifornian Oaklandista Havaijin Honoluluun. Lento jatkui kolmen päivän päästä, mutta laskutelineen pyörä räjähti nousussa ja kone kääntyi menosuuntaansa (ground-looped). Vakavasti vaurioitunut lentokone täytyi lähettää Kaliforniaan korjattavaksi ja lento peruutettiin. Seuraava yritys alkoi Miamista. Tällä kertaa aikomuksena oli lentä lännestä itään. He lähtivät matkaan 1. kesäkuuta, ja lukuisten Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa suoritettujen välilaskujen jälkeen he saapuivat Laehen Papua-Uusi Guineassa 29. kesäkuuta. Noin 22 000 mailia (noin 35 000 kilometriä) oli jo lennetty. Jäljellä oleva 7 000 mailia (noin 11 300 kilometriä) lennettäisiin kokonaan Tyynen valtameren yllä.
2. heinäkuuta 1937, keskiyöllä maailmanaikaa (GMT), Earhart ja Noonan nousivat Laelta. Heidän päämääränsä oli 2 556 mailin (noin 4 113 kilometrin) päässä oleva Howlandin saari (Howland Island), tasainen maakaistale joka on 2000 metriä pitkä ja 500 metriä leveä ja 3 metriä korkea. Heidän viimeinen vahvistettu paikkaraporttinsa ja näköyhteys heihin oli Nukumanu saarten yllä, noin 800 mailin (noin 1300 kilometrin) päässä lähtöpisteestä. Yhdysvaltain rannikovartioston kutteri USCGC Itasca oli asemissa Howlandilla, tehtävänään pitää yhteyttä Earhartin Lockheed Electra 10E:n kanssa ja ohjata Earhart saarelle heti kun hän saapuisi lähettyville.
Seurasi sarja väärinymmärryksiä tai virheitä (joista vieläkin kiistellään) joiden johdosta lopullinen lähestyminen Howlandille radiosuunnistusta käyttäen ei koskaan toteutunut, vaikka Earhartin radiopuheen perusteella pääteltiin, että Earhart ja Noonan uskoivat saapuneensa Howlandin kohdalle kartalla hajanaisen pilvisyyden alueella (heidän paikannusvirheensä oli noin viisi merimailia eli noin 9,26 km). Ongelmana oli se, että Electran radiolähetys kuului, mutta Electraan ei saatu radioyhteyttä.
Seurasi useita tunteja kestävä turhauttava yritys saada aikaan kaksisuuntainen radioyhteys, minkä jälkeen yksisuuntainenkin yhteys menetettiin, vaikka myöhemmin Tyynenmeren radio-operaattorit saattoivatkin ehkä kuulla uponneesta Elecctrasta lähtöisin olevia lähetyksiä.
[muokkaa] Earhartin etsintä
Yhdysvaltain hallitus kulutti 4 miljoonaa dollaria Earhartin etsintöihin, mikä teki siitä aikansa kalleimman ja intensiivisimmän ilma- ja merietsintäoperaation, jonka organisoivat Yhdysvaltain laivasto ja rannikkovartiosto. Useat tutkijat uskoivat että lentokoneesta loppui polttoaine ja he syöksyivät mereen. Kuitenkin yksi ryhmä (The International Group for Historic Aircract Recovery - TIGHAR) ehdotti, että he olivat ehkä lentäneet suoraa reittiä, jonka Earhart määritteli viimeisessä Howlandissa vastaanotetussa lähetyksessä, Nikumaroron (silloin tunnettu nimellä Gardner) saarelle nykyisessä Kiribatissa, laskeutuneet sinne ja lopulta kadonneet. TIGHARin tutkimukset ovat tuottaneet dokumentoitua arkeologista ja epätieteellistä näyttöä (mutta ei todisteita) jotka tukevat tätä teoriaa.
[muokkaa] Kuviteltuja katoamissyitä
Star Trek: Voyagerin eräässä jaksossa avaruusoliot kidnappaavat Earhartin ja Noonanin vuonna 1937 ja kuljettavat "Delta Quadranttiin", mistä heidät löysi Voyagerin kapteeni Kathryn Janeway. Rosalind Russellin elokuva Flight for Freedom oli kuvitteellinen näkemys Earhartin elämästä, lisättynä tuhdilla annoksella Hollywoodin toisen maailmansodan aikaista propagandaa.
[muokkaa] Lähdeteoksia
- Briand, Paul, Daughter of the Sky. New York: Duell, Sloan, Pearce, 1960.
- Butler, Susan, East to the Dawn: The Life of Amelia Earhart. Reading MA: Addison-Wesley, 1997.
- Devine, Thomas E., Eyewitness: The Amelia Earhart Incident. Frederick, CO: Renaissance House, 1987.
- Goerner, Fred, The Search for Amelia Earhart. New York: Doubleday, 1966.
- Long, Elgen M., Amelia Earhart: The Mystery Solved. New York: Simon & Schuster, 1999.
- Loomis, Vincent V., Amelia Earhart, the Final Story. New York: Random House, 1985.
- Lovell, Mary S., The Sound of Wings. New York: St. Martin's Press, 1989.
- Rich, Doris L., Amelia Earhart: A Biography. Washington DC: Smithsonian Institution Press, 1989.
- Strippel, Dick., Amelia Earhart - The Myth and the Reality. New York: Exposition Press, 1972.
