Valitusvirret
Wikipedia
Valitusvirret (hepreaksi מגילת איכה) on yksi Raamatun Vanhan testamentin suurista profeetallisista kirjoista. Se on Raamatun 25. ja juutalaisen Tanakhin Ketuvimin kuudes kirja. Kirjassa profeetta valittaa kaldealaisten Jerusalemissa ja muualla Pyhässä maassa aiheuttamaa hävitystä.
Valitusvirsiä käytetään juutalaisuudessa nykyään joidenkin psalmien ohella Jerusalemin Itkumuurilla valitettaessa. Kristinuskossa valitusvirsiä käytetään katolisen ja anglikaanisen kirkon tenebrae-palvelussa.
[muokkaa] Historia
Perinteisesti kirja on laitettu profeetta Jeremian nimiin. Hän oli hovivirkailija Nebukadressar II:n suorittaman Jerusalemin valtauksen aikana, kun Jerusalemin temppeli tuhottiin ja kuningas Jojakim otettiin vangiksi (Jer. 38, Jer. 52). Kerrotaan, että Jeremia vetäytyi Damaskon portin ulkopuolella sijainneeseen luolaan, jossa hän kirjoitti kirjan. Valitusvirret onkin yleensä sijoitettu Jeremian kirjan jälkeen.
Jotkut tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet sen, että Jeremia olisi kirjan kirjoittaja. Neljä sen viidestä kirjasta on kirjoitettu tyyliin, joka poikkeaa Jeremian kirjan tyylistä. Näiden tutkijoiden mukaan kirja kuuluu vanhempaan mesopotamialaiseen kaupunkivalitusten genreen, johon kuuluvista teoksista Urin valitus on vanhimpia ja tunnetuimpia.
[muokkaa] Sisältö
Heprealaisessa kaanonissa kirjaa kutsutaan nimellä 'Ekhah, "voi!" tai "kuinka", joka kuvaa valitusvirren yleistä muotoa. Se on kirjan ensimmäinen sana, ja myös monet muut valituksista alkavat tällä sanalla, esimerkiksi "Voi! Kadonnut on kullan loisto, himmennyt sen hohto!", vanhassa kirkkoraamatussa "Kuinka onkaan kulta tummunut, muuttunut hyvä kulta" (Val. 4:1). Muoto esiintyy myös esimerkiksi Daavidin itkuvirressä (2 Sam. 1:19-27).
Kirja koostuu viidestä erillisestä runosta. Luvussa 1 profeetta valittaa lukuisia onnettomuuksia, joiden johdosta entinen suuri kaupunki istuu yksinään kuin murehtiva leski. Luvussa 2 näitä onnettomuuksia kuvataan suhteessa kansan tekemiin synteihin, jotka olivat aiheuttaneet onnettomuudet. Onnettomuudet olivat siis Herran rangaistus. Luvussa 3 puhutaan toivosta, joka Jumalan kansalla on jäljellä, sillä Herra ei hylkää iankaikkisesti. Kärsimykset olisivat vain kaikkien parhaaksi, ja parempi päivä tulisi ennen pitkää. Luvussa 4 valitetaan kaupungin ja temppelin tuhoa, mutta sekin palautetaan kansan synteihin. Luku 5 on rukous armahduksesta.
Neljä ensimmäistä runoa (lukua) ovat akrostisia (alfabeettisia), niin kuin jotkut psalmeista (25, 34, 37, 119), eli jokainen jae alkaa eri kirjaimella järjestyksessä heprealaisen aakkoston mukaan. Ensimmäisessä, toisessa ja neljännessä luvussa on 22 jaetta, mikä on heprealaisen aakkoston kirjainten määrä. Kolmannessa luvussa on 66 jaetta, ja siinä jokaiset kolme peräkkäistä jaetta alkavat samalla kirjaimella. Viides luku ei ole akrostinen, mutta siinä on myös 22 jaetta.
