Giuseppe Verdi

Wikipedia

Giuseppe Fortunino Francesco Verdi (s. 10. lokakuuta 1813 – k. 27. tammikuuta 1901) oli italialainen romantiikan ajan oopperasäveltäjä. Verdin teokset olivat suosittuja jo hänen elinaikanaan ja nauttivat edelleen suurta arvostusta.

Sisällysluettelo 1 Elämäkerta 1.1 Lapsuus ja nuoruus 1.2 Ensimmäiset menestykset 1.3 "Kaleeriorjuuden" vuodet 1.4 Trilogia 1.5 Kirotut oopperat 1.6 Aida ja Requiem 1.7 Otello ja Falstaff 1.8 Kuolema 2 Teokset 2.1 Oopperat 2.2 Kuoroteokset ja uskonnolliset teokset 2.3 Kamarimusiikkia 3 Viitteet

[muokkaa] Elämäkerta

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

Kansantarinan mukaan vuonna 1814, Napoleonin sotien aikaan, venäläinen sotajoukko marssi pienen Le Roncolen kylän läpi Parman ruhtinaskunnassa, Pohjois-Italiassa, raiskaten ja murhaten. Kansa pakeni kylän kirkkoon toivoen pyhän paikan estävän sotilaita. Yksi naisista kiipesi yksivuotiasta lastaan sylissään pitäen kirkon torniin. Sieltä hän näki, kuinka suojaton paikka kirkko oli: sotilaat tekivät pahojaan myös kirkkoon paenneelle väelle. Tornia kukaan ei kuitenkaan tutkinut.

Kun äiti oli synnyttämässä poikaansa, ikkunan alle ilmestyi kiertävä muusikkoseurue, joka soitti synnyttävälle äidille aubaden. Tämä oli pojan ensimmäinen musiikillinen kokemus ja kylvi tulevaisuuden säveltäjän mieleen harmonian siemenet.

Pieni poika auttoi jumalanpalveluksessa. Hän kuitenkin unohtui kuuntelemaan kaunista urkumusiikkia eikä muistanut antaa ehtoollisviiniä ja -vettä papille. Pappi potkaisi poikaa niin suurella voimalla, että tämä putosi alttarin portaita alas. Lapsen suuttumuksellaan poika huusi: "Iskeköön Jumala teidät kuoliaaksi!"

Tarinoissa, joista vain viimeisen on todettu olevan totta, esiintynyt lapsi oli tietenkin Giuseppe Verdi. Hän sai vasta 63-vuotiaana tietää, ettei ollut syntynyt niihin aikoihin, kun venäläisjoukot tunkeutuivat Le Roncoleen, kuten hänen äitinsä oli kertonut. Elämänsä loppuun asti Verdi vietti syntymäpäiväänsä 9. lokakuuta kuin olisi syntynyt vuonna 1814.

Verdiä ei koskaan kutsuttu etunimeltä. Jopa läheiset ystävät käyttivät sukunimeä. Verdi itse kirjoitti nimensä lähes poikkeuksetta G. Verdi. Lempinimiä hänellä silti oli: pikkupoikana häntä kutsuttiin Beppinoksi, ja hänen jälkimmäinen vaimonsa, Giuseppina Strepponi, kutsui häntä joskus Pasticcioksi (eräs ruokalaji).

Le Roncole (nykyisin Roncole Verdi, tietenkin!) on Busseton kylä. Busseton tärkein kauppias oli Antonio Barezzi, joka oli perustanut Busseton filharmonisen seuran, joka harjoitteli hänen kotonaan. Itse hän soitti huilua. Hän löysi kaupungista uuden musiikillisen lahjakkuuden, G. Verdin. Hän lähetti kymmenvuotiaan pojan kaupungin huomattavimman muusikon ja filharmonisen seuran kapellimestarin, Ferdinando Provesin, oppiin.

Provesi opetti Verdin soittamaan huilua, bassoklarinettia, käyrätorvea ja pianoa. Hän ohjasi poikaa myös soinnutuksessa ja kontrapunktissa – tonaalisen musiikin säveltäjän tärkeimmissä teknisissä taidoissa.

Verdi muutti 18-vuotiaana Barezzin luokse. Hän ei voinut asua siellä kauaa, sillä hän rakastui isäntänsä tyttäreen Margheritaan. Barezzilla ei ollut mitään nuorta kihlaparia vastaan, mutta ajan tapa vaati Verdiä muuttamaan pois. Samalla Barezzi järjesti Verdille stipendin, jotta tämä voisi opiskella kuuluisassa Milanon konservatoriossa.

Milanon konservatorio ei hyväksynyt Verdiä oppilaaksi. Vasta runsaat puoli vuosisataa sitten on onnistuttu selvittämään hylkäämisen syyt: konservatorio oli tupaten täynnä oppilaita, Verdi oli ulkomaalainen – Italia oli jaettu monen valtion kesken, joten Milano ja Busseto olivat eri maissa – liian vanha ja soitti pianoa väärällä tavalla.

Kuultuaan hylkäämisestä Barezzi lupasi rahoittaa Verdin yksityiset opinnot. Verdi opiskeli professori Vincento Lavignan johdolla lähinnä kontrapunktia, jossa tämä oli erityisen tarkka. Verdi kirjoitti omien sanojensa mukaan Lavignan opissa "pelkkiä kaanoneita ja fuugia, kaikenlaisia fuugia ja kaanoneita".

Kun Verdin edellinen opettaja Provesi kuoli, Bussetoon syntyi vapaa urkurin paikka. Monet halusivat Verdin siihen työhön, toiset eivät. Pitkän kädenväännön tuloksena Verdi lopulta päätyi Bussetoon töihin.

Margherita Barezzi ja G. Verdi menivät naimisiin 4. toukokuuta 1836. He saivat avioliiton aikana kaksi lasta. Liitostaan vahvistuneena Verdi teki töitä: sävelsi, opetti, johti. Hän oli saanut valmiiksi ensimmäisen oopperansa, Rocesterin, josta ei ole nykyään jäljellä yhtään tuon nimistä kopiota. Ei tiedetä muuttuiko Rocester Obertoksi, joka oli Verdin ensimmäinen esitetty ooppera, vai onko Oberto itsenäinen teos.

Verdin opettaja Lavigna ehti kuolla, ennen kuin Verdi olisi saanut tämän avulla Oberton esitetyksi La Scalassa Milanossa. Samaan aikaan Verdien vanhempi lapsi kuoli. Verdit päättivät matkustaa Barezzin lainarahojen turvin huoliensa luota Milanoon, jossa G. Verdi järjesti Obertolle esityksen La Scalaan. Tämän prosessin aikana Verdien toinenkin lapsi kuoli.

Verdi alkoi kirjoittaa toista oopperaa, Un giorno di regno (Päivä kuninkaana). Se oli opera buffa, joka ei sopinut Verdin senhetkiseen mielialaan – hänhän suri lapsensa kuolemaa. Työ keskeytyi Verdin sairastuessa. Kun hän parani, Margherita sairastui pahasti. Verdi pyysi Barezzia tulemaan Milanoon, hän saapuikin tuntia ennen tyttärensä Margheritan kuolemaa.

Vaimon kuolema teki Verdin vielä alakuloisemmaksi. Tässä tilassa hän kirjoitti Un giorno di regnon loppuun ja harjoitutti ja esitytti sen. Ooppera epäonnistui täydellisesti, ja Verdi päätti olla säveltämättä enää koskaan.

[muokkaa] Ensimmäiset menestykset

Myöhemmin Verdi tapasi Merellin, La Scalan impresarion, matkalla teatteriin. Merelli vei Verdin La Scalaan, jossa antoi tälle uuden libreton luettavaksi. Turhautuneena Verdi vei libreton kotiinsa ja heitti sen pöydälle, ja se avautui niin, että Verdi näki sanat Va, pensiero, sull'ali dorate (Lennä, ajatus, kultasiivin). Verdi ei saanut yöllä unta. Hän luki libreton, luki sen toistamiseen, luki sen kolmannen kerran. Aamulla hän osasi sen jo ulkoa. Lopulta hän sävelsi Nabuccon, joka oli hänen ensimmäinen menestysoopperansa. Nabuccon kantaesityksen jälkeen Verdi oli kuuluisa. Juuri oopperan kirjoittamiseen kutsunut kuoro Va pensiero oli iskenyt sorretun kansan sydämeen. Myöhemmin siitä tuli Italian Risorgimenton, itsenäisyystaistelun tunnus ja Italian valtion epävirallinen kansallislaulu. Väitetään, että Nabuccon kantaesityksessä Abigaillen roolin laulaneen, uransa ehtoopuolella olleen sopraanon, Giuseppina Strepponin, ja G. Verdin pitkäikäinen suhde olisi alkanut näihin aikoihin. Verdi piti yksityiselämänsä hyvin salassa, joten totuutta emme tiedä. Myöhemmin nämä kaksi G:tä asuivat yhdessä, ja he menivät naimisiin vuonna 1859. Verdin seuraava ooppera, I Lombardi alla prima crociata, pyrki seuraamaan Nabuccon jalanjälkiä. Se oli tietoisesti isänmaallinen, siinä oli Va pensieroa vastaava kuoro O Signore, dal tetto natio. Tämän oopperan myötä Verdi sai tutustua ensimmäistä - mutta ei viimeistä - kertaa sensuurin kiemuroihin: esimerkiksi erään aarian alku "Ave Maria" piti muuttaa muotoon "Salve Maria".

[muokkaa] "Kaleeriorjuuden" vuodet

Victor Hugon Hernaniin perustui Verdin seuraava ooppera, Ernani. Se nosti säveltäjänsä kansainväliseksi kuuluisuudeksi. Hugo itse ei pitänyt ajatuksesta, että hänen teoksensa alennettaisiin oopperaksi, mutta vuosia myöhemmin tutustuttuaan Ernaniin ja myöhemmin hänen tekstiinsä sävellettyyn Rigolettoon perui puheensa ja kehui, kuinka Verdi oli onnistunut hänen teostensa oopperaistamisessa.

Ernani aloitti Verdin elämässä jakson, jota on totuttu sanomaan kaleeriorjuuden vuosiksi - "Anni di galera", kuten Verdi itse sanoi. Näiden yhdeksän vuoden (1842–1851) aikana hän kirjoitti 14 oopperaa, joista vain harvat ovat saaneet mestariteoksen aseman. Huomattavimmat lienevät Shakespeareen perustuva Macbeth sekä Luisa Miller, joissa Verdi ensimmäistä kertaa käytti sävellystekniikoita, jotka hän kehittäisi huippuunsa kolmessa viimeisessä oopperassaan Aida, Otello ja Falstaff. Huomion arvoinen on myös isänmaallinen Attila.

[muokkaa] Trilogia

Victor Hugon tarinaan perustui myös Verdin niin sanotun trilogian ensimmäinen ooppera, Rigoletto. Trilogian kaikki oopperat lienevät soitetuimmat ja oopperamaailman tunnetuimpiin kuuluvat Verdin oopperat.

Rigolettossa Verdi kehitteli eteenpäin tekniikoita, jotka oli kehittänyt Macbethissa ja Luisa Millerissä. Ooppera ei ollut pelkkä aarioiden, resitatiivien, kuorokohtausten ja meluisien finaalien kokoelma. Musiikki alkoi saada uusia muotoja: Rigoletton ja Sparafucilen keskustelevat murhasta kuin puhuen, parlando, melodian kulkiessa orkesterissa. Kuuluisa, muodoltaan vanhahtava aaria La donna è mobile on täydellinen kuvaus kyynisestä viettelijästä. Viimeisen näytöksen mahtavaa kvartettoa on pidetty parhaana Verdin kirjoittamana ensemblenä. Rigoletto on mestariteos, ja se kiersi seuraavina vuosina ympäri maailman.

Vuonna 1852, 39-vuotiaana, Verdi kirjoitti kaksi oopperaa limittäin. Ensimmäisenä valmistui ontuvaan librettoon sävelletty Il Trovatore (Trubaduuri). Vaikka kriitikot eivät siitä pitäneet, Trubaduuri on Verdin suosituimpia ja ehkä esitetyin ooppera, mestariteos sekin.

La Traviataa Verdi kirjoitti harjoittaessaan Trubaduuria, ja hänen sanotaan soitintaneen oopperan 13 päivän aikana Trubaduurin harjoitusten ohessa. La Traviatan kantaesitys epäonnistui, pääosin huonon esiintyjäkaartin ja lavastuksen johdosta. Vasta parin vuoden kuluttua se esitettiin uudestaan, tällä kertaa kunnollisin edellytyksin. Oopperasta tuli Verdin suosituin.

[muokkaa] Kirotut oopperat

Verdi alkoi kyllästyä "kirottuihin oopperoihin". Hän kuitenkin kirjoitti Pariisin oopperalle oopperan Les Vêpres siciliennes. Hän teki säveltäessään Suurelle putiikille ("Le Grande Boutique", kuten hän Pariisin oopperaa kutsui) monia myönnytyksiä: hän suostui muun muassa säveltämään baletin, joka sijoitetaan oopperassa myöhään, jotta tietyt Putiikin rahoittajat ehtisivät paikalle harrastuksiltaan näkemään sen. Ooppera menestyi hyvin Verdin barometrillä: jos sali on täysi neljännessä esityksessä, on ooppera onnistunut. Hänen seuraava oopperansa, Simon Boccanegra, oli puolestaan epäonnistunut, mistä nimitys "kirotut oopperat" tulee.

Verdi oli isänmaanystävä. Hänen panoksensa Italian itsenäistymistaistelussa oli isänmaallinen musiikki: Va pensiero, Patria oppressa (oopperasta Macbeth), Attila ja monet muut olivat liikuttaneet kansan syviä rivejä. Verdin nimeä alettiin käyttää lyhenteenä sanoista "Vittorio Emmanuele Re d'Italia" (Vittorio Emmanuele, Italian kuningas), kun haluttiin varmistaa kansallisaatteen leviäminen sensuurin estämättä. Verdistä tuli myös Italian ensimmäisen parlamentin jäsen.

1860-luvulla Verdi sävelsi oopperat La forza del destino (suom. 'Kohtalon voima') ja Don Carlos. Tässä vaiheessa Verdiä pidettiin yleisesti jo parhaansa antaneena säveltäjänä, jonka ura on laskusuunnassa. Häntä alettiin syyttää Richard Wagnerin imitoimisesta, vaikka, kuten Verdi itse totesi, hän oli käyttänyt kyseessä olleita keinovaroja (johtoteemat) kauan ennen Wagneria.

[muokkaa] Aida ja Requiem

Rossinin kuoltua 13. marraskuuta 1868 Verdi esitti, että italialaiset säveltäjät säveltäisivät yhdessä Rossinin muistoksi Requiemin, johon Verdi itse tarjoutui säveltämään viimeisen osan, Libera men. Erinäisten syiden vuoksi Rossini-sielunmessua ei koskaan esitetty, ja se on edelleen tallessa nuottikustantaja Ricordilla.

Verdiltä tilattiin juhlahymni Suezin kanavan ja Kairon oopperatalon avajaisiin. Tästä Verdi kieltäytyi, mutta innostui seuraavana vuonna oopperan säveltämisestä. Oopperan aiheeksi annettiin vanha egyptiläinen tarina, josta Verdi libretisti Antonio Ghislanzonin avulla muokkasi oopperalle libreton. Oopperan nimeksi tuli Aida. Pariisin valtaus esti kuitenkin pukujen toimittamisen ajoissa Kairoon, joten alkuvuodeksi 1871 suunniteltu kantaesitys siirtyi joulukuulle. Kairon esitys oli vähäinen tapaus, sillä koko Euroopan kulttuuriväki tiesi todellisen kantaesityksen olevan jonkin ajan kuluttua Milanon La Scalassa. Aida on La Scalan suosituin ooppera.

Verdiä syytettiin taas Wagnerin imitoimisesta. Hän totesi, että on todella mukavaa kuulla 35 työvuoden kuluttua olevansa imitoija.

Ennen Aidan Italian-kantaesitystä La Scalassa sopraano Teresa Stolz sairastui. Odotellessaan Aidansa parantumista Verdi kulutti aikaansa kirjoittamalla jousikvarteton. Verdin Jousikvartetto e-molli on alallaan vähäinen mestariteos. Verdi itse sanoi: "En tiedä, onko se hyvä vai huono. Tiedän, että se on kvartetto."

Vuonna 1873 kansallisrunoilija Alessandro Manzoni kuoli. Verdi kirjoitti hänen muistolleen Messa da Requiemin, joka kantaesitettiin Manzonin kuoleman yksivuotispäivänä. Jotkut sanovat sen olevan Verdin paras teos. Teoksen liiallinen draamallisuus johti kuitenkin siihen, että se joutui Katolisen kirkon mustalle listalle. Requiemin viimeinen osa, Libera me, oli valmis jo entuudestaan, kiitos Rossini-messun. Requiemin parhaiten tunnettu kohta lienee Dies iraen alussa: se esiintyy monissa kauhuelokuvissa ja erään kipulääkkeen taannoisissa TV-mainoksissa.

[muokkaa] Otello ja Falstaff

Lähes 15 vuoteen Verdi ei kirjoittanut yhtään oopperaa, vaikka hänen ystävänsä monesti häntä siihen suostuttelivat. Kuitenkin hänen nuottikustantajansa, Ricordin, esiteltyä hänelle Arrigo Boiton, säveltäjän ja libretistin, alkoi Verdin päässä tapahtua. Työ kesti vuosia, Verdi ei luvannut mitään ja piti kaiken salassa. Vähitellen "suklaaprojekti" alkoi saada muotoaan, ja niin syntyi ooppera Otello William Shakespearen näytelmän pohjalta.

Verdin viimeinen ooppera, Falstaff, oli myös Boiton Shakespeare-librettoon sävelletty. Libretto perustui näytelmiin Windsorin iloiset rouvat, Henrik IV ja Henrik V. Falstaff oli Verdin ainoa onnistunut opera buffa, koominen ooppera.

Otellossa ja Falstaffissa Verdi vei huippuunsa italialaisen oopperan. Ne eivät ole kuitenkaan erityisen suosittuja, sillä ne vaativat yleisöltään paljon. Niiden jälkeen Verdi aikoi lopulta toteuttaa pitkäikäisen unelmansa, säveltää Shakespearen Kuningas Lear, mutta hänen ikänsä ja terveytensä ei sitä sallinut.

[muokkaa] Kuolema

Verdi perusti muusikkojen vanhainkodin, Casa Verdin, joka avattiin vasta vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Giuseppina Strepponi Verdi, Giuseppe Verdin vaimo, kuoli 1897. Verdi itse kuoli 27. tammikuuta 1901. Hänen hautajaisensa olivat vaatimattomat: yksi pappi, yksi risti, yksi kynttilä, ei musiikkia. Musiikkikiellosta huolimatta ihmismassat puhkesivat laulamaan Va pensieroa, kun Verdin arkku kuljetettiin hautausmaalle. "Hän kuoli uljaasti, kuin taistelija, äänettömästi", kirjoitti Arrigo Boito ystävälleen.

[muokkaa] Teokset

[muokkaa] Oopperat

[muokkaa] Kuoroteokset ja uskonnolliset teokset

• Tantum Ergo tenorille ja orkesterille. Sävelletty 1836 L. Machiavellille.
• Suona la tromba kolmiääniselle mieskuorolle ja orkesterille. Sävelletty kesällä 1849; teksti G. Mameli.
• Inno delle nazioni tenorille, kuorolle ja orkesterille, sävelletty 1862 Lontoon maailmannäyttelyä varten, teksti A. Boito.
• Libera me sopraanolle, kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1869 Rossinin muistolle sävellettyyn yhteisrequiemiin.
• Messa da Requiem SATB-solisteille, kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1873–1874 A. Manzonin kuoleman 1-vuotispäivän juhlistamiseksi.
• Ave Maria sopraanolle ja jousiorkesterille. Sävelletty 1879–1880. hyväntekeväisyyskonserttia varten. Teksti mahdollisesti Danten käsialaa.
• Pater Noster, viisiääniselle kuorolle a cappella. Sävelletty 1879–1880. hyväntekeväisyyskonserttia varten. Teksti mahdollisesti Danten käsialaa.
• Pietà, Signore tenorille ja pianolle. Sävelletty 1894 ja julkaistu kausijulkaisussa Fata Morgana Sisilian ja Calabrian maanjäristysten uhrien hyväksi. Teksti A. Boiton De profundisin pohjalta.
• Quattro pezzi sacri. Neljä kappaletta, julkaistu 1898:
  1. Ave Maria sulla scala enigmatica neliääniselle kuorolle a cappella. Sävelletty 1889.
  2. Stabat Mater kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1896–1897 (?).
  3. Laudi alla Vergine Maria neliääniselle naiskuorolle. Sävelletty 1887–1888. Teksti Danten Paradison viimeisestä laulusta.
  4. Te Deum kaksoiskuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1895–1896.

[muokkaa] Kamarimusiikkia

• Jousikvartetto e-molli. Sävelletty 1873, julkaistu 1876.
• Sei Romanze (1838)
  1. Non t'accostar all'urna (Jacopo Vittorelli)
  2. More, Elisa, lo stanco poeta (Tommaso Bianchi)
  3. In solitaria stanza (Vittorelli)
  4. Nell' orror di note oscura (Carlo Angiolini)
  5. Perduta ho la pace
  6. Deh, pietoso, o addolorata
• L'esule (1839) (Temistocle Solera)
• La seduzione (1839) (Balestra)
• Guarda che bianca luna: notturno (1839)
• Album di Sei Romanze (1845)
  1. Il tramonto (Andrea Maffei)
  2. La zingara (S. Manfredo Maggioni)
  3. Ad una stella (Maffei)
  4. Lo Spazzocamino (Maggioni)
  5. Il Mistero (Felice Romani)
  6. Brindisi (Maffei)
• Il poveretto (1847) (Maggioni)
• L'Abandonée (1849) (Escudier?)
• Stornello (1869) (annon.)
• Pietà Signor (1894) (Verdi et Boito)^[1]

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Ranskankielinen Wikipedia fr:Giuseppe Verdi.