Napoleon I
Wikipedia
Napoleon I, siviilinimeltään Napoléon Bonaparte (15. elokuuta 1769 – 5. toukokuuta 1821), alkujaan Napoleone Buonaparte, oli Ranskan ensimmäinen konsuli vuodesta 1799 alkaen ja Ranskan keisari Napoleon I 18. toukokuuta 1804 – 6. toukokuuta 1814 välisen ajan. Uransa huipulla hän valloitti ja hallitsi laajoja osia Länsi- ja Keski-Eurooppaa. Lopulta hänet vangittiin ja karkotettiin Saint Helenan saarelle Waterloon taistelun häviön jälkeen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nuoruus ja sotilasuran alku
Napoléon syntyi Ajaccion kaupungissa Korsikan saarella vuoden kuluttua siitä, kun Genovan tasavalta oli myynyt Korsikan Ranskalle velanmaksuna. Hänen alkuperäinen nimensä oli Napoleone (Nabullione) Buonaparte, mutta hän vaihtoi sen ranskalaisemmalta kuulostavaan Napoléon Bonaparteen vuonna 1796.
Napoléonin vanhemmat kuuluivat alhaisaateliseen sukuun. Hänen isänsä, italialaissyntyinen asianajaja Carlo Buonaparte, nimettiin 1778 Ludvig XVI:n hoviin, jossa hän vietti useita vuosia. Napoléonin äiti Letizia Ramolino oli aikaansa edellä ja kylvetti kahdeksaa lastaan joka toinen päivä – normaalisti yläluokkakaan ei kylpenyt kuin ehkä noin kerran kuussa. Isä järjesti poikansa koulutuksen Ranskassa, ja nuori Napoléon pantiin Brienne-le-Châteaun sotilaskouluun 1779. Napoléonia pidettiin maalaisena ja moukkana; hän oppi ranskaa vasta kymmenvuotiaana ja puhui sitä italialaisittain. Isän suhteilla Napoléon pääsi myöhemmin Pariisiin École Militairen eliittikouluun, josta hän valmistui 28. lokakuuta 1784. Hänet määrättiin tykistön vänrikiksi 16-vuotiaana tammikuussa 1785. Hän opiskeli myös kuninkaallisessa tykistökoulussa Auxonnessa vuonna 1797.
Ranskan vallankumouksen puhjettua 1789 Napoléon palasi Korsikaan, jossa nationalistit kapinoivat irtautuakseen Ranskasta. Buonaparten perhe pakeni sisällissotaa Ranskaan. Napoléon tuki vallankumouksellisia ja nousi nopeasti arvoasteikossa. Vuonna 1793 hän vapautti Toulonin rojalisteilta ja näitä tukeneilta brittijoukoilta. Silloisella tykistöupseerilla oli ollut merkittävä osa Toulonin vapauttamisessa, minkä johdosta hänen arvoasteikossa ylenemisensä oli jatkunut entistä kiivaammin ja hän oli noussut aina kenraaliksi asti. Napoleon menetti kuitenkin pian komennon armeijastaan ja hänen nimensä pyyhittiin kenraalien luetteloista, koska hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan komennusta, joka olisi velvoittanut hänet lähtemään Vendéen kuningasmielisiä joukkoja vastaan. Tämän vuoksi Napoleon joutui viettämään toimettomana ja rahattomana aikaansa Pariisissa
Vuonna 1795 rojalistien marssiessa kansalliskokousta vastaan Pariisissa kutsui direktori Paul de Barras - joka muisti Napoleonin Toulonissa kunnostautuneena upseerina - Napoleonin kukistamaan kapinaa. Barras luovutti komennon Napoleonille, joka ensimmäisenä käski asettaa Tuileries-palasin tykit asemiinsa ja suunnata ne kapinallisia päin. Jo muutaman tunnin kuluttua kaduilla lojui kapinallisten ruumiita ja kapina oli kukistettu. Kaksi kuukautta myöhemmin Napoleon nimitettiin Ranskan Italiassa olevan armeijan ylipäälliköksi.
[muokkaa] Eurooppa Napoleonin ajalla
Napoleonin noustessa johtamaan Ranskan Italiassa olevaa armeijaa, oli Eurooppa jakautunut kahteen leiriin, joista toisen muodosti Ranska liittolaisineen ja toinen käsitti sen vastustajat.
Ranskan suuri vallankumous oli aluksi herättänyt myönteisiä tunteita naapurimaissa kuten Britanniassa, mutta hirmuvallan aikana sen vastustus oli lisääntynyt ja monet aluksi suopeat maat olivat kääntyneet Ranskaa vastaan. Brittiläistä imperiumia johti periaatteessa kuningas Yrjö III, mutta käytännössä valta oli parlamentilla ja sen kautta pääministeri William Pitt nuoremmalla. Hirmuvallan hallitessa Ranskaa muuttui sen ulkopolitiikkakin jyrkemmäksi ja alettiin levittää vallankumouksen oppia valloitusretkien avulla. Tässä vaiheessa William Pitt nuorempi kokosi Eurooppaan Ranskaa vastustavan liittouman, johon kuuluivat mm. Preussi, Venäjä, Itävalta sekä nykyisen Saksan käsittävän alueen jotkin ruhtinaskunnat. Ranskalla ei ollut liittolaisia, koska Euroopan hovit pelkäsivät vallankumouksen aatteiden leviämistä ja samalla omaa asemaansa. Presidentin johtama Yhdysvallat vaikutti aluksi suopealta Ranskaa kohtaan, mutta mielipiteet sielläkin kiristyivät. Lisäksi Yhdysvallat katsoi olevansa ulkopuolinen Euroopan sisäisissä kiistoissa, minkä vuoksi Ranska jäi ilman tukea sieltäkin.
[muokkaa] Ylipäällikkönä Italiassa
Ranskan armeija eteni voitokkaana eri puolilla Eurooppaa. Tammikuussa 1795 ne olivat miehittäneet Hollannin ja saman vuoden huhtikuussa Preussi oli pakotettu myöntymään Baselin rauhantekoon, jonka seurauksena Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II joutui eroamaan William Pitt nuoremman muodostamasta Ranskaa vastustavasta liittoumasta ja käytännössä luovuttamaan Ranskalle kaikki Reinin länsipuolella olevat alueensa.
Myös Napoleonin armeija oli voitokas. Hänen voittojensa uskotaan olleen taitavan strategian ja tykistön erinomaisen hyväksikäytön tulosta, tosin myöhempien aikojen kriitikot ovat todenneet hänen armeijallaan olleen kiistaton ylivoima vastustajiinsa nähden. Napoleonista tulikin Ranskan ihailluin sotapäällikkö ja samalla Euroopan pelätyin mies. Napoleon kuitenkin eteni voitosta voittoon ja neljässä viikossa hän oli miehittänyt Piemonten alueen. Muutama viikko tämän jälkeen Napoleon oli vallannut Lombardian ja marssittanut joukkonsa Milanoon.
Napoléon sai lempinimen Pikku korpraali voitettuaan Itävallan joukot Lodin taistelussa 1796. Saman vuoden marraskuussa hän löi itävaltalaiset uudelleen, nyt Arcolen luona. Vuoden 1797 tammikuussa hän sai jälleen uuden voiton, joka tuli Rivolissa. Armeija jatkoi etenemistään ja tunkeutui pian Itävallan perintömaihin uhaten jo Wieniä. Huhtikuussa 1797 hän solmi Itävallan keisarin kanssa aselevon. Pian tämän jälkeen hän miehitti Venetsian välittämättä kaupungin puolueettomuudesta. Saman vuoden lokakuussa Itävalta pakotettiin kirjoittamaan lopullinen rauhansopimus Campo Fprmiossa. Sopimus pakotti Itävallan luovuttamaan Ranskalle Belgian ja Milanon.
Luodessaan Italiaan Ranskan vasallivaltiota nimeltä Cisalppinen tasavalta Napoleon myös varmisti vallan pysymisen direktiolla Pariisissa. Hän lähetti jonkin verran joukkojaan Pariisiin tukemaan direktori Barrasia. Näiden joukkojen avulla Barras suoritti sotilasvallankaappauksen ja Ranskan hallinto siirtyi armeijalle.
Napoleon saattoi Italiassa nopeasti voimaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen järjestelmän, jota Ranskakin oli käyttänyt vallankumouksen jälkeen. Napoleonin oleskellessa Mombellon linnassa Cisalppinen tasavaltaa hallitsi muodollisesti kotimaisten asukkaiden valitsema eduskunta, mutta todellisuudessa maassa vallitsi jyrkkä sotilasdiktatuuri, jota johti Napoleon. Linnassa Napoleon majaili nauttien ensimmäisistä suurista riemuvoitoistaan perheenjäsentensä ja aliupseeriensa ympäröimänä. Useat tässä linnassa silloin hänen kanssaan asuneet henkilöt tulivat myöhemmin saamaan kenraalien ja herttuoiden arvonimiä ja muodostamaan Napoleonin suuren armeijan johdon ydinjoukon.
Napoleon totesi syksyllä 1797, ettei Italiassa ollut enää mahdollisuuksia edetä korkeammalle. Tämän vuoksi Napoleon palasi saman vuoden joulukuussa Pariisiin, missä kansa otti hänet innokkaana vastaan.
[muokkaa] Sotaretki Egyptiin
Vuonna 1798 Ranskan direktoriohallitus alkoi pelätä Napoléonin kansansuosiota ja määräsi hänet hyökkäämään Egyptiin vaikeuttaakseen Britannian yhteyksiä Intiaan. Britannian hallitus sai kuulla salaiselta asiamieheltään Ranskan suunnitelmista hyökätä Egyptiin, mutta hallitus ei ottanut niitä vakavasti. Egyptin sotaretken valmistelut hukkuivat täysin Ranskan laivaston Britanniaan suuntautuvan maihinnousun valmisteluihin. Napoleon kuitenkin totesi itse, että maihinnousu olisi mahdoton. Britannia keskitti kaiken tarmonsa Ranskalaisten suunnitelmien estämiseksi, minkä johdosta se kokosi Englannin kanaaliin suuren laivaston ja jätti Ranskan Egyptin sotaretken valmistelut täysin huomiotta.
Koko Egyptin sotaretki oli mennä myttyyn jo heti alussa, kun Napoleonin johtama laivasto vältti viime tipalle yhteenoton Britannian laivaston valiojoukkojen kanssa. Oli lähellä, ettei Napoleon joutunut kohtaamaan Horatio Nelsonin johtamia joukkoja seitsemäntoista vuotta ennen Waterloon taistelua. Laivastojen voimasuhteet ja taistelutaidot huomioiden historioitsijat ovat lähes yksimielisiä, että yhteenotto olisi lähes pakosta tuhonnut Napoleonin joukkoineen. Yhteenotolta kuitenkin vältyttiin, sillä vaikka laivastojen reitit menivätkin ristiin, ehtivät Ranskan laivat kadota taivaanrannan taakse hetki ennen kuin brittialukset olisivat saaneet ne näkyviinsä.
Valistusajan ihanteiden mukaan Napoleon otti mukaansa tiedemiesjoukon, joka teki Egyptissä tutkimuksia. Työn kuuluisin tulos oli Rosettan kiven löytäminen. Tiedemiesten tehdessä tutkimuksiaan Napoleon kukisti Egyptiä hallinneen soturikansan, mamelukkien kokoaman armeijan ja marssi joukkoineen Kairoon. Pian kuitenkin jano, kuumuus ja kulkutaudit alkoivat piinata hänen joukkojaan. Englantilaisten laivasto oli tukkinut paluutien Ranskaan, eikä Napoleon voinut perääntyä joukkoineen Egyptistä. Napoleonin tilannetta ei parantanut se, että Horatio Nelson oli tuhonnut Napoleonin laivaston Niilin taistelussa, jossa ranskalaisista 1 700 miestä kuoli ja 3 000 jäi vangiksi. Briteistä vain 218 sai surmansa. Egyptissä olevilta neljältäkymmeneltä tuhannelta mieheltä oli katkaistu ainoa realistinen paluutie Ranskaan, koska eteneminen maateitse olisi ollut käytännössä mahdotonta.
Napoleon ei kuitenkaan jäänyt toimettomana paikoilleen, vaan päätti jatkaa sotaretkeään. Hän marssi joukkoineen itään, Syyriaan päin. Siellä hän kohtasi osmanien joukot, jota Britannia tuki. Napoleonin eteneminen hidastui, vaikkakin hänen onnistui miehittää Jaffan kaupunki. Piirittäessään Akkan kaupunkia piirittäessään Napoleon menetti yli 5000 miestä ja joutui perääntymään. Hän ei koskaan päässyt etenemään kauemmas itään. Lopulta hän päätti hylätä Egyptin sotaretken ja palata Ranskaan. Hän hylkäsi armeijansa oman onnensa nojaan ja pakeni itse takaisin Euroopan taistelukentille.
[muokkaa] Vallankaappaus
Ranskaan palattuaan Napoleon pelkäsi, että kansa syyttäisi häntä Egyptin sotaretken epäonnistumisesta. Kansa kuitenkin otti hänet vastaan riemusaatossa valtakunnan pelastajana, sillä Egyptin sotaretken aikana Ranska oli ollut uhatummassa asemassa kuin koskaan suuren vallankumouksen jälkeen.
Marraskuussa Napoleon järjesti vallankaappauksen. Päivämäärä oli Ranskan vallankumouskalenterin mukaan 18. Brumaire (19. marraskuuta 1799). Valta maassa siirrettiin kolmen tasa-arvoisen konsulin, Napoléon Bonaparten, Jean Jacques Régis de Cambacérèsin ja Charles-François Lebrunin konsulaatille. Konsulit oli tarkoitus valita uudelleen kymmenen vuoden välein. Konsulit julistettiin kuitenkin vuonna 1802 elinikäisiksi ja Bonaparte ensimmäiseksi konsuliksi.
Vallankaappaus toteutettiin armeijan tukemana. Kansaneduskunta lakkautettiin, jolloin edustajat kutsuivat Napoleonia diktaattoriksi saattaen tämän hermokohtaukseen. Napoleon luhistui, jolloin hänen henkivartiokaartinsa otti hänet hoiviinsa ja tämän Lucien -veli jatkoi kaappausta. Direktori Barras pakotettiin luopumaan vallasta, joka siirrettiin kolmen konsulin käsiin. Käytännössä Napoleonista oli kuitenkin tullut Ranskan yksinvaltias.
[muokkaa] Ensimmäinen konsuli
Ensimmäiseksi konsuliksi tultuaan Napoleon oli päättänyt jälleen käydä taisteluun itävaltalaisia vastaan. Hän lähti St. Pierrestä mukanaan 40 000 miestä ylittämään Alppeja. Alppien ylitys kesti seitsemän vuorokautta ja tänä aikana Napoleonin sotilaat joutuivat kuljettamaan raskaiden kantamustensa lisäksi myös armeijan tykit. Tykit irrotettiin laveteistaan ja laitettiin onttojen puunrunkojen sisälle. Yhtä tykkiä veti sata miestä.
Ylitettyään Alpit hän kävi Marengon taisteluun itävaltalaisia joukkoja vastaan. Taistelusta ei kuitenkaan tullut sellaista kuin Napoleon oli toivonut, vaan tappio oli todella lähellä. Rankalaiset vetäytyivät tasangolta, jolle vyöryi lisää ja lisää itävaltalaisia. Kranaattisateessa vetäytyvien ranskalaisten perääntyminen alkoi jo muistuttaa pakenemista. Napoleonin kerrotaan vielä kahden vuosikymmenen päästä St. Helenalla ollessaan ja kuolinvuoteellaan maatessaan vielä kuumehoureissaan toisteli Marengon nimeä epätoivon vallassa mutisten epämääräisiä sanoja. Taistelu tosiaan näytti täysin menetetyltä, mutta hetkessä taistelun kulku kääntyi. Kenraali Desaux Napoleonin joukoista toi oman divisioonansa taistelukentälle muuttaen ranskalaisten vetäytymisen vastahyökkäykseksi. Muutamassa tunnissa itävaltalaiset olivat hävinneet ja Napoleon oli kiistaton voittaja. Kenraali Desaux kaatui itse Marengon taistelussa, eikä hänestä täten voinut muodostua kilpailijaa Napoleonille. Marengon taistelun voitto lujitti Napoleonin valtaa entisestään ja rauhanteossa Itävallan kanssa Ranska sai koko Reinin länsirannan Hollantiin saakka. Samalla Itävallan keisarin oli tunnustettava Batavian tasavalta, Helvetian tasavalta, Cisalppinen tasavalta sekä Ligurian tasavalta.
Konsulina ollessaan Napoleon vakiinnutti valtansa Ranskan kiistattomana hallitsijana. Hän teki Ranskan vallankumouksen aatteiden mukaisia koulutuksen, lainsäädännön, talouden ja hallinnon uudistuksia. Code Napoléon, joka oli pääasiassa toisen konsulin Jean Jacques Régis de Cambacérès'n laatima lakikokoelma, korvasi feodalismin ajan paikalliset lait yhdellä yhtenäisellä lakikokoelmalla. Useat Euroopan maat ottivat siitä myöhemmin mallia omaan lainsäädäntöönsä. Napoleon myös allekirjoitti 1781 konkordaatin, joka julistettiin että katolisuus oli ranskalaisten enemmistön uskonto ja salli jumalanpalvelusten pitämisen vapaasti.
Napoleon yritettiin murhata 24. joulukuuta 1800, jolloin Pariisissa räjäytettiin pommi hänen ollessaan menossa oopperaan. Attentaattiyritys ei jäänyt ainutlaatuiseksi, eikä kuningasmielisyys ollut kadonnut Ranskasta. Ranskan suuressa vallankumouksessa teloitetun kuninkaan Ludvig XVI:n veli Ludvig XVIII eli maanpakolaisena Saksassa odottaen vain sopivaa aikaa palata Ranskaan. Napoleon joutui oman turvallisuutensa takia tiukentamaan turvatoimia ja hänen konsulikaudellaan Ranskasta kehittyikin poliisivaltio. Poliisia johti Joseph Fouché, joka oli työssään ylivertainen muihin nähden. Hän suojeli Napoleonia päättäväisesti, mutta haikaili itsekin Ranskan yksinvaltiaan asemaan. Napoleon tiesi tämän, mutta hän tarvitsi Fouchéa pitääkseen valtakuntansa kurissa. 1802 hän lähetti poliisiministeri Fouchén eläkkeelle, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko lähettää lähettiläänsä hakemaan tämä takaisin entiseen virkaansa.
Napoleon teki rauhan Britannian kanssa 26. maaliskuuta 1802. Hän myös myi 1802 Pohjois-Amerikasta suuren maa-alueen Yhdysvalloille, koska ei olisi kyennyt puolustamaan sitä. Louisianan ostossa yli 2 000 000 km² maata vaihtoi omistajaa vain 15 miljoonalla dollarilla. Ranskan Louisianasta muodostettiin myöhemmin 13 osavaltiota. Yhdysvaltojen pinta-ala kaksinkertaistui. Napoleon laajensi vaikutusvaltaansa Sveitsiin ja Saksaan, mutta kiista Maltasta johti jälleen Iso-Britannian sodanjulistukseen 1803 ja tukeen Napoleonia vastustaville rojalisteille.
[muokkaa] Keisari Napoleon I
Paavi Pius VII kruunasi Napoleonin keisariksi 2. joulukuuta 1804. 26. toukokuuta 1805 hänet kruunattiin Milanon katedraalissa Lombardian rautakruunulla myös Italian kuninkaaksi. Paavin suorittamalla kruunauksella oli symbolinen merkitys, koska lähes tuhat vuotta sitten eli vuonna 800 paavi oli kruunannut Kaarle Suuren keisariksi. Korostaakseen olevansa kaikkia muita ylempänä, Napoleon otti kruununsa paavin käsistä ja kruunasi itse itsensä Ranskan keisariksi. Paavin tehtäväksi jäi vain suorittaa pyhä voitelu. Tykkien laukaukset kunnioittivat Napoleonia ja kansan keskuudessa niiden sanottiin kuuluneen Brittein saarten rannikolle saakka.
Seuraavana päivänä Napoleon tarkasti joukkojaan Marskentällä. Hänen rykmenteilleen annettiin nyt tunnuksikseen kultaiset keisarilliset kotkat, aivan kuten Rooman valtakunnan sotilailla tuhansia vuosia sitten. Napoleon valmistautui jälleen uuteen sotaan.
[muokkaa] Napoleonin sodat
Keisariksi tultuaan Napoleon ryhtyi jälleen käymään muita Euroopan maita vastaan. Näitä vuosina 1803-1815 käytyjä sotia kutsutaan yleisnimityksellä Napoleonin sodat.
Napoleonilla oli nyt komennuksessaan 120 000:n miehen armeija, La Grande Armée. Napoleon alkoi rakentaa Ranskan pohjoisosiin uusia satamia ja uusia laivoja laivastoihinsa, sillä hän halusi miehittää Britannian. Hän oli yhä vihollisten ympäröivä, varsinkin Britannia ja Venäjän keisarikunta olivat vielä suurina uhkina. Vuodet 1803-1805 olivat briteille "suuren pelon aikaa" ja tuolloin odotettiin Napoleonin hyökkäystä päivästä toiseen. Napoleon rakensi suuria tasapohjaisia aluksia, joiden oli tarkoitus kuljettaa hänen mahtava armeijansa Englannin kanaalin yli miehittämään Britannia. Samoihin aikoihin valta Venäjällä vaihtui ja tsaariksi nousi Aleksanteri I. Napoleon ei kuitenkaan saanut tästä itselleen liittolaista vaan vihollisen. Eurooppalaisten suhtautuminen Napoleoniin oli yhä viileämpää ja Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf piti häntä jopa ilmestyskirjan petona. Euroopassa muodostettiin Napoleonia vastustava kolmas liittokunta, johon Itävaltakin liittyi muutamaa kuukautta sen muodostamisen jälkeen.
Napoleonin uudet tasapohjaiset laivat osoittautuivat kuitenkin merikelvottomiksi, eikä Napoleon aikonut enää tuhlata aikaansa Englannin kanaalin laivastojen kilpavarusteluun ja päätti lähteä armeijoinensa liikkeelle. Napoleon marssi joukkoineen itään ottaakseen yhteen Itävallan pääarmeijan kanssa. Napoleonin matkatessa kohti taistelua, lähti Horatio Nelson joukkoineen purjehtimaan kohti Trafalgaria. 20. lokakuuta 1805 Itävallan armeijan ylipäällikkö Mack antautui joukkoineen Ulmin kaupungin luona. Seuraavana päivänä Ranskan ja Espanjan suunnitelma tuhota brittien kuninkaallinen laivasto koki kuitenkin takaiskun Trafalgarin taistelussa 21. lokakuuta 1805, ja vaikka amiraali Nelson sai siinä surmansa, Britannia sai pysyvän yliotteen merellä seuraaviksi sadaksi vuodeksi. Nelson kuvitteli kuolemansa hetkillä kukistaneensa Napoleonin lopullisesti, eikä Napoleonillakaan ollut aavistustakaan Trafalgarin tappiosta hänen voitettuaan Mackin armeijan.
Taistelussa kolmatta liittoumaa vastaan 1805 Napoleon saavutti jälleen suuren voiton Itävaltaa ja Venäjää vastaan Austerlitzissa 2. joulukuuta 1805. Tätä taistelua on sanottu Napoleonin elämän kohokohdaksi ja siellä hän kukisti itseään suuremman armeijan nerokkaan strategiansa avulla. Seuraavana vuonna hän löi myös Preussin Jenassa (14. syyskuuta 1806). Näin Napoleonista tuli myös Saksan tosiasiallinen hallitsija. Marssittuaan Puolan halki hän solmi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n kanssa rauhan ja liiton, jolla nuo kaksi suurvaltaa jakoivat Euroopan keskenään. Venäjä hyökkäsi Ruotsiin ajatuksena pakottaa Ruotsi mukaan Britannian kauppasaartoon. Suomesta tuli tällöin Venäjän vallan alainen ja 1809 perustettiin Suomen suuriruhtinaskunta. Ranskan osasta Puolaa tehtiin Varsovan suuriruhtinaskunta, jonka johtoon asetettiin saksilainen kuningas.
Vielä 1809 Napoleon liitti Kirkkovaltion Ranskan keisarikuntaan. Veljensä hän asetti Espanjan kuninkaaksi. Espanjalaiset alkoivat kuitenkin kapinoida, ja britit nousivat maihin Portugalissa. Itävalta hyökkäsi Saksaan mutta kärsi tappion Wagramissa 6. heinäkuuta 1809.
[muokkaa] Hyökkäys Venäjälle
Aleksanteri I puolestaan sanoutui irti Britannian saarrosta. Vuonna 1812 Napoleon lähti hyökkäämään Puolasta Venäjää vastaan. Puolalaiset ehdottivat vain Puolan Venäjälle kuuluvan osan valtaamista, mutta Napoleon hylkäsi varovaisuuden ja marssi kohti Moskovaa. Varoittelujen mukaisesti venäläiset eivät Smolenskin ruhtinaan Mihail Illarionovitš Kutuzovin johdolla antautuneet taisteluun vaan käyttivät poltetun maan taktiikkaa Napoleonin ylivoimaisia joukkoja vastaan.
Ensimmäinen suuri taistelu käytiin 7. syyskuuta Borodinossa Moskovan edustalla. Taistelu oli äärimmäisen verinen ja molempien osapuolten tappiot olivat raskaat. Napoleonin armeijan voidaan katsoa olleen niukasti voitollinen, mutta toivomaansa ratkaisevaa voittoa hän ei saanut ja lisäksi hänen armeijansa oli kärsinyt raskaita tappioita syvällä vastustajan maaperällä. Hän jatkoi Moskovaan odottaen Aleksanteri I:n nyt anovan rauhaa. Moskova poltettiin, ja koska kuukauden kuluttua Napoleon alkoi pelätä tilanteen Ranskassa riistäytyvän käsistä ja koska ruokahuolto oli vaikeaa, hän lähti syyssäässä paluumarssille.
Ranskan Grande Armée kärsi hirvittävät tappiot, ja vain 10 000 miestä valloitukselle lähteneistä 600 000:sta pääsi marraskuuksi 1812 takaisin. Napoleonin vastoinkäyminen yllytti muut valtiot nousemaan jälleen häntä vastaan. Ranskan häviö koitti viimein Leipzigin taistelussa 16.–19. lokakuuta 1813.
[muokkaa] Häviö ja karkotus Elballe
Vuonna 1814 Britannia, Venäjä, Preussi ja Itävalta muodostivat hyökkäysliiton Napoleonia vastaan. Vaikka ranskalaiset voittivat useita taisteluita, ylivoima oli suuri ja liittouman joukot marssivat Pariisiin 31. maaliskuuta 1814. Voittajat määräsivät Napoleonin luopumaan kruunusta ja hän luovutti sen 6. huhtikuuta pojalleen. Voittajat vaativat kuitenkin ehdotonta antautumista ja Napoleon luopui kruunusta toistamiseen 11. huhtikuuta. Fontainebleaun sopimuksessa voittajat karkottivat Napoleonin Elban saarelle 20 kilometrin päähän Italian rannikosta. Hän sai pitää keisarin arvon, mutta keisarikunta rajoittui nyt tuohon pieneen saareen.
Napoleon yritti myrkyttää itsensä, mutta epäonnistui. Matkalla Elballe hänet yritettiin salamurhata. Ranskassa rojalistit ottivat vallan ja Ludvig XVIII nostettiin valtaan. Napoleon huolestui vaimonsa ja poikansa kohtalosta itävaltalaisten käsissä, eikä Ranskan hallitus maksanut hänelle luvattua eläkettä. Lisäksi hän kuuli huhuja karkottamisestaan edelleen jollekin Atlantin saarelle. Napoleon pakeni Elbalta 26. helmikuuta 1815 ja saapui Ranskaan 1. maaliskuuta. Häntä vastaan lähetetyt armeijan joukot kääntyivät hänen puolelleen. Hän saapui Pariisiin 20. maaliskuuta armeijan 140 000 vakituisen ja 200 000 vapaaehtoisen tukemana ja hallitsi vielä sata päivää.
[muokkaa] Karkotus Saint Helenalle ja kuolema
Viimeisen tappionsa hän koki Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyta ja Gebhard Leberecht von Blücheria vastaan Waterloon taistelussa nykyisessä Belgiassa 18. kesäkuuta 1815. Napoleon allekirjoitti virallisen antautumissopimuksen HMS Bellerphonin kannella Rochefortin sataman ulkopuolella 15. heinäkuuta 1815.
Napoleonin vangitsijat veivät hänet maanpakoon Saint Helenan saarelle, 2800 kilometrin päähän Guineanlahden rannikosta 15. syyskuuta 1815 lähtien. Siellä hän kirjoitti muistelmansa ja testamenttinsa kritisoiden vangitsijoitaan. Napoleon kuoli 5. toukokuuta 1821.
Napoleonin kamaripalvelijan Louis Marchandin päiväkirjat julkaistiin 1955. Niistä pääteltiin, että Napoleon olisi myrkytetty arsenikilla. Vuonna 2001 Napoleonin hiuksista otetussa näytteessä mitattiin 73 kertaa normaalia suurempi määrä arsenikkia. Arsenikkia käytettiin kuitenkin tuolloin yleisesti tapeteissa, maaleissa ja jopa lääkkeissä ennen antibioottien keksimistä, joten ei ole varmuutta siitä, myrkytettiinkö hänet vai johtuiko kuolema muista syistä.
Napoleon haudattiin aluksi Saint Helenalle, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin ylös 1840 ja haudattiin uudelleen hänen toivomuksensa mukaisesti Pariisin Invalidikirkkoon Seinen rannalle.
[muokkaa] Avioliitot
Napoleon oli naimisissa kahdesti. Ensin Joséphine de Beauharnais'n kanssa, jonka hän kruunasi keisarinnaksi. Liitto oli kuitenkin lapseton ja päättyi sen vuoksi eroon. Hänen toinen vaimonsa oli Itävallan arkkiherttuatar Marie Louise, josta tuli toinen keisarinna. Marie-Louise synnytti yhden lapsen: Napoléon Francis Joseph Charles Bonaparten (1812–1833), joka sai Rooman kuninkaan arvonimen. Napoleonilla oli myös aviottomia lapsia: Kaarle, Léonin kreivi (1806–1881), Catherine Eléonore Denuelle de la Plaignen (1787–1868) kanssa ja Alexandre Joseph Colonna, myöhemmin Walewskin kreivi (1810–1868), Walewskin kreivittären Marian kanssa.
Myös Émilie Louise Marie Françoise Joséphine Pellapraa (äiti Françoise-Marie LeRoy), Karl Eugin von Mühlfeldia (äiti Victoria Kraus) ja Hélène Napoleone Bonapartea (äiti Montholonin kreivitär) on väitetty Napoleonin aviottomiksi lapsiksi.
[muokkaa] Triviaa
- Napoleon on haudattu sarkofagiin, jonka sisällä on viisi päällekkäistä puusta ja metallista valmistettua arkkua. Sarkofagi on valmistettu punaisesta hiekkakivestä, joka on joidenkin lähteiden mukaan louhittu Äänisen rannalta Soksusta. Vastoin usein esitettyjä tietoja sarkofagi ei ole porfyyria tai graniittia eikä Suomesta.
- 168 cm pitkän Napoleonin pienikokoisuudelle on myöhemmin naurettu, mutta tosiasia on, että hänen aikanaan ranskalaisten keskipituus oli 164 cm.
- Tarinan mukaan Napoleon tarvitsi vain kahden tunnin yöunet.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Herman Lindqvist: Napoleon (WSOY, 2005) ISBN 951-0-30810-2 (sid.)
[muokkaa] Lehdet
- Heikki Papunen: Napoleonin sarkofagi, Geologi 3/2006, s. 102
[muokkaa] Lähteet
- Ragnar Svanström (1983): Kansojen historia osa 18, Werner Söderstöm Osakeyhtiö. ISBN 951-0-09746-2
