Venäjän keisarikunta
Wikipedia
Venäjän keisarikunta (Росси́йская Импе́рия; Rossijskaja Imperija) oli olemassa 1721–1917 Pietari Suuren valloituksista – Venäjän laajenemisesta Baltiasta Tyynelle merelle – aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin.
| Российская империя Rossijskaja Imperija |
|||||
|---|---|---|---|---|---|
|
|||||
| Motto: Ei mottoa. | |||||
 |
|||||
| Viralliset kielet | venäjä | ||||
| Pääkaupunki | Pietari | ||||
| Pinta-ala – yhteensä – vettä |
Sijalla 1 ennen vallankumousta 22 400 000 km² ? |
||||
| Väkiluku (1917) – yhteensä – väestötiheys |
128 200 000 13,8 / km² |
||||
| Valuutta | Rupla (RUB) |
||||
| Aikavyöhyke | UTC+2...+13 | ||||
| Itsenäisyys – yhdistyi – vallankumous |
1721 16. maaliskuuta 1917 |
||||
| Kansallislaulu | Venäjän kansallislaulu | ||||
[muokkaa] Venäjän keisarikunnan keisarit
- Pääartikkeli: Venäjän keisari
[muokkaa] Pietari Suuri
- Pääartikkeli: Pietari Suuri
Venäjää oli pidetty Bysantin kukistumisen jälkeen, Konstantinopolin jäädessä 1453 turkkilaisten osmanien valloittamaksi, Rooman perijänä ja ortodoksien suojelijana ja Moskovaa "Kolmantena Roomana". Jo Iivana IV:nnen itselleen ottama arvonimi tsaari tuli Caesarista. Ensimmäiseksi Venäjän keisariksi kruunattiin 1721 Pietari Suuri.
Ennen vuotta 1713 valtiota nimitettiin virallisesti kreikkalaisittain Rusijaksi (Русія) muinaisten rusien mukaan. Nykynimi Rossija (Россия) tuli käyttöön tämän jälkeen.
Pietari syntyi Romanovin suvun tsaari Aleksei I:n toisesta avioliitosta. Alekseita seurasi Fjodor (Feodor) III, joka sairaalloisena kuoli jo 1682. Pietari pääsi kanssahallitsijaksi velipuolensa Ivanin kanssa, mutta hänen sisarpuolensa Sofia käytti todellista valtaa. Vuonna 1689 hän esti kaartinsa kanssa Sofian juonen päästä kruunatuksi tsaarittareksi, ja kun Iivana V kuoli 1696, Pietarista tuli yksinvaltias.
Pietari oli kiinnostunut sotimisesta, erityisesti tykistöstä ja merenkäynnistä. Hän soti tataareja ja osmaneja vastaan ja valloitti Azovin 1696 ja sai Venäjälle ensimmäisen sataman Mustallemerelle. Jatkaakseen sotaa osmaneja vastaan, Pietari matkusti ensimmäisenä tsaarina Länsi-Eurooppaan etsimään liittolaisia Brandenburgista, Alankomaista, Englannista ja Pyhästä roomalaisesta keisarikunnasta. Matkalla hän värväsi satoja asiantuntijoita ja mestareita. Matka jäi lyhyeksi Sofian yritettyä kaappausta, jonka Pietarin tukijat kukistivat. Pietari teloitutti satoja salaliittoon osallistuneita ja jätti ruumiit näytille varoitukseksi muille.
Jäädessään ilman tukea turkkilaisia vastaan, Pietari teki rauhan osmanien valtakunnan kanssa 1700 ja päätti pyrkiä saamaan haltuunsa satamia Itämereltä. Hyödyntäen Ruotsin ja Puolan välistä sotaa, hän hyökkäsi Ruotsille kuuluneeseen Narvaan. Ruotsin Kaarle XII oli kuitenkin voimakkaampi. Venäjän armeija kärsi kovan takaiskun Narvan taistelussa marraskuussa 1700. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan hyödyntänyt tilaisuutta edelleen, vaan keskittyi sotimaan Puolaa vastaan asettaakseen oman ehdokkaansa valtaistuimelle. Pietari kokosi armeijansa uudelleen ja voitti viimein Venäjälle edenneen Kaarlen Pultavan taistelussa 1709. Kaarlen paetessa osmanien sulttaanin luo, Pietari julisti uudelleen sodan turkkilaisille, jossa hän kuitenkin menetti jälleen Azovanmeren satamansa. Suuri Pohjan sota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1721, jona aikana Venäjä valloitti Liivinmaan, Eestinmaan, Inkerin, Suomen ja hyökkäsi länsipohjaan asti tuhoamaan Uumajan. Uudenkaupungin rauhassa Ruotsin suurvalta-asema oli ohi, ja Pietari sai loistavasta menestyksestään keisarin tittelin.
Pietari uudisti Venäjää monella tavalla. Hän perusti laivaston ja voitti sillä Ruotsin, länsimaisti armeijan, uudisti hallintojärjestelmän, perusti ensimmäisen virkamieskunnan ja senaatin. Kirkko liitettiin osaksi valtiota ja patriarkaatti korvattiin pyhällä synodilla, jota johti valtion virkamies. Pietarin aikana kerättyjen verojen määrä kolminkertaistui. Henkiveron lisäksi viinaa ja suolaa alettiin verottaa. Hän länsimaisti Venäjää tapojen ja taiteen suhteen, perusti ensimmäisen kirjapainon ja Venäjän tiedeakatemian. Länsimaistaminen tosin johti juopaan kansan ja ylimystön kesken. Pääkaupunki siirrettiin 1703 perustettuun länsimaistyyliseen Pietarin kaupunkiin, joka oli rakennettu Ruotsilta vallatuille maille Suomenlahden pohjukkaan.
Pietari kuoli 1725, mutta jo 1727 Venäjä kirjoitti rajasopimuksen Kiinan kanssa.
[muokkaa] Palatsivallankumousten aika
Pietari muutti kruununperimystä surmatessaan oman poikansa Aleksein, joka vastusti isänsä uudistuksia ja keräsi niitä vastustavia joukkoja. Uuden lain mukaan tsaari sai itse valita seuraajansa, mutta Pietari ei ehtinyt tehdä tätä kuollessaan tapaturmaisesti 1725 pelastaessaan miehiään. Epäselvä kruununperimys johti vallankaappauksiin, joissa kruunun peri se, joka onnistui taivuttamaan Pietarissa palatsikaartin puolelleen.
Pietarin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa, Katariina I otti valtaistuimen. Hän kuoli kuitenkin jo 1727, ja Pietarin pojanpoika, Pietari II kruunattiin keisariksi. Vuonna 1730 Pietari II kuoli isorokkoon ja Iivana V:n tytär Anna Ivanova, joka oli ollut Pietarin kanssahallitsija, nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella, mutta joutui myöntymään moniin myönnytyksiin.
Anna adoptoi sisarensa Katriinan tyttären Anna Leopoldnovnan kahdeksanviikkoisen pojan. Keisarinna Anna kuoli muutaman viikon kuluttua, 28. lokakuuta 1740 ja infantti Iivana (1740–1764) nousi valtaistuimelle. Sijaishallitsijaksi Anna oli määrännyt Kuurinmaan Ernst Johann von Biron (1690–1772), joka oli inhottu venäläisten keskuudessa, ja Anna Leopoldovna syöksi hänet vallasta marraskuussa. Joulukuussa 1741, Pietari Suuren tytär, Jelizaveta Petrovna (1709–1762) kaappasi vallan kaartin suosiollisella avustuksella, ja nousi valtaistuimelle hallitsijanimelläElisabet vuonna 1741. Infantti Iivana heitettiin vankilaan, jossa hän eli koko loppuikänsä.
Elisabet jatkoi isänsä uudistuksia, ja hänen aikanaan perustettiin Moskovan yliopisto (1755) ja Pietarin taideakatemia (1757). Mihail Lomonosov, ensimmäinen Venäjän merkittävä tiedemies pääsi kemian professoriksi Pietarin yliopistoon, ja nousi myöhemmin sen rehtoriksi ja 1764 sisäministeriksi.
Vuosina 1726–1761 Venäjä oli Itävallan liittolainen Osmanien valtakuntaa ja Ranskaa vastaan. Puolan perimyssodassa 1733–1735 Venäjä ja Itävalta estivät Ranskan ehdokkaan pääsyn Puolan valtaistuimelle. Sodassa osmaneja vastaan 1734–1739 Venäjä valloitti jälleen Azovin. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 Venäjän joukot olivat jo Berliinin porteilla, mutta Elisabetin kuoltua 1762, Anna Petrovnan poika Pietari III teki rauhan Preussin kanssa.
Pietari III:lla oli lyhyt ja epäsuosittu valtakausi. Katariinan I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena. Hänen valtakautensa kesti vain kuusi kuukautta, ennen kuin keisari murhattiin hänen vaimonsa rakastajansa Aleksei Orlovin kanssa juoniman salaliiton seurauksena. Vaimo nousi valtaistuimelle Katariina II:na kesäkuussa 1762.
[muokkaa] Katariina Suuri
Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan sodittiin jälleen 1768. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin tataarit saivat itsenäisyyden Osmanien valtakunnasta. Katariina liitti Krimin Venäjään 1783, mikä johti uuteen sotaan turkkilaisia vastaan 1787. Jassin rauhassa 1792 Venäjä laajeni Dniestrille. Katariina ei saavuttanut koko tavoitettaan; karkottaa turkkilaiset Euroopasta ja perustaa uudelleen Bysantin valtakunta. Osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa.
Laajeneminen länteen johti Puolan jakoon. Puola oli heikentynyt 1700-luvulla ja sen naapurit – Venäjä, Preussi ja Itävalta – pyrkivät asettamaan oman hallitsijansa sen valtaistuimelle. Vuonna 1772 ensimmäisessä Puolan jaossa Venäjä sai Valko-Venäjän ja Liivinmaan. Puola aloitti tämän jälkeen merkittävän uudistus- ja demokratiakehityksen, jonka radikalismi huolestutti naapurimaita, ja ne päättivät heikentää Puolaa lisää 1793. Nyt Venäjä sai suurimman osan Valko-Venäjää ja Ukrainan Dneprin länsipuolella. Jako johti Preussin ja Venäjän vastaisiin kansannousuihin, jolloin kolmannessa jaossa 1795 Puola lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona. Venäjä menetti nyt Puolan puskurialueena ja sai rajalleen voimakkaat saksalaisvaltiot.
Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden.
Vuoden 1768–1774 sodan aikana osmaneja vastaan Venäjä koki ensimmäiset sosiaalisen tyytymättömyyden merkit. Pugatševin kapinassa vuonna 1773 Donin kasakka Jemeljan Pugatšov julisti olevansa tsaari Pietari III ja sai tukea muilta kasakoilta, turkkilaisheimoilta, Uralin tehdastyöläisiltä ja maaorjilta. Pugatševin kannattajat valtasivat suuren alueen Volgalla, mutta vakituinen armeija murskasi kapinan 1774.
Kapinan seurauksena Katariina päätti uudistaa hallintoa ja 1775 hän jakoi maan maakuntiin ja piireihin, joilla oli paikallishallinto. Ylimystö vapautettiin velvollisuudesta työskennellä keskushallinnolle, ja monet heistä sijoittuivat paikallishallitusten virkoihin. Hän jakoi kansan myös säätyihin 1785 antaen joka kansanosalle omat velvollisuutensa. Ylimystö sai nyt oikeuksia, joihin edes keisari ei voinut puuttua. Maaorjien asemaan ei puututtu. Länsimaistuminen jatkui ja lisääntyvä julkaisujen määrä johti valtaapitävien arvosteluun. Vuonna 1790 Aleksandr Radištšev (Алекса́ндр Никола́евич Ради́щев, 1749–1802) julkaisi maaorjien asemaa ja yksinvaltaa arvostelevan kirjansa, ja Ranskan vallankumouksen pelästyttämänä hänet tuomittiin Siperiaan, jossa hän teki itsemurhan.
[muokkaa] Paavali I
Katariina II kuoli 1796 ja hänen poikansa Paavali I (1796–1801) seurasi häntä valtaistuimella. Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksandr Pavlovitš Romanovia, Paavali määräsi uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin lapsista. Hän perusti myös Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten. Paavalia pidettiin epävakaana ja päättämättömänä, ja hän saattoi pyörtää yllättäen vanhempia päätöksiään luoden kaaosta ja vihamiehiä.
Eurooppalaisena suurvaltana Venäjä ei välttynyt Ranskan vallankumouksen vaikutuksilta. Paavalista tuli heltymätön Ranskan vastustaja ja hän liittyi Britannian ja Itävallan kanssa sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat loisteliaasti Italiassa ja Sveitsissä. Paavali kuitenkin muutti mielensä ja hylkäsi liittolaisena. Tämä johti sisäpoliittisen ongelmien lisäksi kriisiin, ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801.
[muokkaa] Aleksanteri I
- Pääartikkeli: Aleksanteri I
Valtaistuimelle nousi Aleksanteri I (kruunattu 1801–1825) isänsä murhan jälkeen, johon hän oli myös sekaantunut. Aleksanteri oli kasvatettu valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Hän korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin.
Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja löylytti venäläiset uudelleen Friedlandissa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 Turkkia vastaan vallaten Bessarabian.
Venäjän–Ranskan liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Darnellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutta eivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä.
Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa 1815 piirrettäessä Euroopan rajat uudelleen. Sama vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksivaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818. Britannia paljolti pysyi syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823.
Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen, Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan peruslaillinen monarkki. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.
Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Radikaaleimmat olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Kummastus siitä, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan keisari Aleksanterin yllättäen kuollessa 1825. Aleksanterin veli, Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan joulukuussa sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.
[muokkaa] Nikolai I
Nikolai I (Николай I Павлович; Nikolai I Pavlovitš, s. 6. heinäkuuta (25. kesäkuuta) 1796, k. 2. maaliskuuta (18. helmikuuta) 1855) oli keisari vuodesta 1825 kuolemaansa 1855 asti. Hän vältti veljensä uskonnollisia ja valistusajan vaikutteita ja pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin. Hän loi 1826 keisarin kanslian kolmannen osaston johtaman santarmiston, joka valvoi maan sisäistä turvallisuutta. Sitä johti aluksi kreivi Benckendorff ja sittemmin Aleksei Orlov. Sensuuri valvoi tarkoin kaikkia julkaisuja. Vuonna 1833 opetusministeri Sergei Uvarov vahvisti hallinnon ohjenuoriksi yksinvaltiuden, ortodoksisuuden ja nationalismin. Periaatteet eivät tuoneet kansan tukea, mutta johtivat vähemmistökansallisuuksien tukahduttamisyrityksiin. Katoliseen kirkkoon yhteydessä olleen itäiset riitit tukahdutettiin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä 1839. Ranskan vuoden 1830 kapinan jälkeen myös puolalaiset nousivat kapinaan 1830. Yhdentoista kuukauden sodan jälkeen puolalaiset kukistettiin 1831, Puolan parlamentti hajotettiin, perustuslaki kumottiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta, jonka virallinen kieli oli venäjä. Euroopan hulluna vuotena 1848 Nikolai oli etulinjassa puolustamassa vanhaa järjestelmää. Hän antoi apua Habsburgeille Unkarin kapinan kukistamisessa ja taivutti Preussia olemaan omaksumatta vapaamielistä perustuslakia. Autettuaan vallankumousten estämisessä, Nikolai vaikutti Euroopan voimakkaimmalta hallitsijalta.
Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi silti kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Baletti tuotiin Ranskasta, ja se vakiinnutti asemansa Mihail Glinkan (1804–1857) sävellysten ansiosta. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaa, toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita. Jotkut jälkimmäisistä pitivät perinteistä talonpoikaiskommuunia vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ja Venäjän sosiaalisena ja moraalisena pelastajana.
Nikolain pyrkiessä pitämään yllä olemassa olevaa tilannetta Euroopassa, hän otti tiukan asenteen Osmanien valtakuntaa vastaa. Seuratessaan Venäjän perinteistä asemaa ortodoksien suojelijana, hän pyrki turkkilaisten hallitseman Balkanin ortodoksien suojelijaksi. Venäjä soti voittoisan sodan osmaneja vastaan 1828 ja 1829 ja solmi 1833 Unkiar-Skelissin sopimuksen. Vuoden 1848 vallankumousten kukistamisen vahvistaman kansainvälisen asemansa turvin hän provosoi osmanit sotaan 1853 valloittamalla Moldavian ja Valakian. Pelätessään Venäjän kukistavan osmanit, Britannia ja Ranskan liittyivät Krimin sodassa turkkilaisten puolelle. Itävalta vaati Venäjän vetäytymistä, ja Preussi pysyi puolueettomana, jättäen Venäjän ilman liittolaisia. Eurooppalaiset joukot valtasivat Venäjän linnoitetun Sevastopolin tukikohdan vuoden piirityksen jälkeen syyskuussa 1854. Nikolai I kuoli ennen sodan päättymistä, mutta Sevastopolin menetyksen ja Aleksanteri II:n valtaannousun jälkeen aloitettiin rauhanneuvottelut ja sota päättyi Pariisin rauhaan 30. maaliskuuta 1856.
[muokkaa] Aleksanteri II
Aleksanteri II seurasi isäänsä 1855. Hän oli konservatiivinen, mutta uudistuksia oli pakko tehdä. Hän uudisti koulutusta, hallintoa, lainkäyttöä ja armeijaa. Vuonna 1861 hän vapautti 20 miljoonaa maaorjaa isäntiensä vallasta. Maatyöläisille jaettiin maata, mutta he joutuivat maksamaan maksuja valtiolle viidenkymmenen vuoden ajan. Isäntien menetykset korvattiin obligaatioilla. Hallitus oli toivonut vapautettujen kykenevän elättämään itsensä ja tuottamaan tarpeeksi satoa vientiin ja valtion menojen korvaamiseen. Talonpojille jaettu maa oli kuitenkin kehnointa ja tehottomien viljelymenetelmien vuoksi talonpojat jäivät pian jälkeen maksuistaan. Maanomistajien obligaatioiden arvo romahti, eivätkä monet kyenneet enää viljelemään koko omistamaansa maa-alaa ilman työvoimaa ja pääomaa.
Paikallishallinnon uudelleenjärjestely seurasi orjien vapautusta. Euroopan puoleinen osa Venäjää järjestettiin maakuntiin ja piireihin (zemstva), joiden hallintaan osallistuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat, ja jotka olivat vastuussa kouluista, terveydenhuollosta, teistä, vankiloista ja ruuan jakelusta. Vuonna 1870 perustettiin kaupunkien neuvostot, dumat. Hallinto oli usein entisen yläluokan hallussa, ja se määräsi veroista ja määräsi työvoimaa paikallishallinnon tehtävien suorittamiseen.
Vuonna 1864 suurkaupunkeihin perustettiin länsimaistyyliset oikeusistuimet valamiehistöineen. Uusi oikeuskäytäntö toimi hyvin, mutta valtiolla ei ollut varoja laajentaa sitä pienempiin kyliin. Tuomareita kiellettiin käyttämästä tuomioiden perusteina ennakkotapauksia, koske ne olisivat luoneet valtion lainsäädännöstä riippumattoman lainkäytön muodon.
Sensuuri kumottiin osin, ja joistain asioista vaadittiin julkista keskustelua ennen päätöksentekoa. Kun Aleksanteri II yritettiin murhata 1866, sensuuri palasi, ja yliopistot menettivät jälleen riippumattomuutensa, jonka ne olivat saaneet viisi vuotta aiemmin. Hallitus yritti myös asettaa kouluopetukselle opetussuunnitelman, mutta siltä puuttui resursseja toteuttaa sitä.
Venäjän valtion pankki perustettiin 1866 vakauttamaan valuuttaa. Talousministeriö tuki rautateiden kehitystä kaupankäynnin kasvattamiseksi, ja perusti 1882 talonpoikien maapankin lisämaan hankkimisen vauhdittamiseksi. Sisäministeriö tosin vastusti yritystä ja perusti 1885 aatelin maapankin, joka avusti rahavaikeuksiin joutuneita aatelisia välttämään omaisuuden ulosmittauksen.
Yksi maaorjien vapautuksen tavoitteita oli armeijan tehostaminen, ennen maaorja ei voinut lähteä omistajaltaan sotilaskoulutukseen vain palatakseen takaisin orjaksi. Byrokratia hidasti armeijan uudistusta, kunnes Ranskan-Preussin sota 1870–1871 näytti modernin armeijan luonnin välttämättömäksi. Kutsuntajärjestelmän käyttöönotto 1874 johti armeijan velvollisuuteen opettaa sotilaat lukutaitoisiksi. Armeija säilyi silti uudistuksista huolimatta takapajuisena. Pistimen käyttö oli edelleen suosittu taktiikka ja kiväärien tähtäinten pelättiin johtavan pelkuruuteen. Venäjä jäi muiden jälkeen kiväärien, konekiväärien ja tykistön käyttöönotossa ja laivaston alalla.
Vallankumoukselliset murhasivat Aleksanteri II:n kotitekoisella pommilla 1. maaliskuuta 1881 . Valtaan astui hänen poikansa Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894), joka jatkoi hallinnon otteen tiukentamista järjestämällä poliisin Ohranaksi, joka asetettiin sisäministeriön alaisuuteen ja sille annettiin erikoisvaltuudet. Sisäministeri kreivi Dmitri Tolstoi pani toimeen maakapteenin virat, joihin asetetut ylimykset valvoivat maakuntia ja zemstavan ja duumien valtuuksia pienennettiin. Yrityksessä pelastaa Venäjä modernismilta, Aleksanteri III pani toimeen uskonnollisen sensuurin, vainosi vähemmistöuskontoja ja -kansoja, aloitti juutalaisten vainot ja pienensi yliopistojen määräysvaltaa. Puolalaiset, suomalaiset, latvialaiset, liettualaiset ja ukrainalaiset reagoivat yhtenäistämispyrkimyksiin kiihtyvällä nationalismilla ja monet juutalaiset liittyivät radikaaleihin liikkeisiin. Salaseurat ja poliittiset liikkeet jatkoivat kasvuaan huolimatta valtion yrityksestä tukahduttaa niitä.
[muokkaa] Ulkopolitiikka
Huonosti päättyneen Krimin sodan jälkeen Venäjä harjoitti varovaista ulkopolitiikkaa. Vuoden 1856 Pariisin sopimus oli demilitarisoinut Mustanmeren ja vei Venäjältä Bessarabian ja kaistaleen maata Tonavan suulla. Länsi-Euroopan valtiot saivat oikeuden suojella Osmanien valtakunnan kristittyjä Venäjän sijaan, jolla tämä oikeus oli ollut vuodesta 1774 Kutšuk-Kainirjin sopimuksesta asti. Aleksanteri II:n ensimmäinen tavoite oli saada jälleen sotalaivastolleen pääsy Bosporinsalmesta. Britanniaa ja Itävaltaa (vuodesta 1867 Itävalta-Unkaria) pidettiin tämän suunnitelman suurimpina esteinä, joten Ranskasta, Preussista ja Yhdysvalloista tuli tärkeitä kumppaneita. Preussi (vuodesta 1871 Saksan keisarikunta) korvasi Britannian pankkiirina.
Krimin sodan jälkeen laajentumispolitiikkaa jatkettiin Kaukasian suuntaan. Lukuisat muslimikansat – tšetšeenit, tšerkessit ja dagestanit – jatkoivat vastarintaa lukuisista operaatiosta huolimatta. Vasta joukkojen vangittua legendaarisen tšetšeenijohtaja Šamilin 1859 valloituksia voitiin jatkaa. Taškentin valloitus Kodandin (Quqon) kaanikunnalta oli merkittävä voitto ja maa liitettiin Venäjään 1866. Maista muodostettiin Gubernijan kenraalikuvernaatti pääkaupunkinaan Taškent vuonna 1867. Buharan kanaatti menetti Samakandin alueen 1868, mutta välttääkseen kahnausta brittien kanssa, osa Buharan maista jätettiin nimellisesti itsenäisiksi Afganistanin ja Persian rajoilla. Kaanikunnat säilyttivät autonomian vuoteen 1917 asti.
Seuraten Yhdysvaltoja, Britanniaa ja Ranskaa, Venäjä solmi suhteet Japanin kanssa ja Britannian ja Ranskan kanssa hankki myönnytyksiä Kiinalta toisessa oopiumsodassa 1856–1860. Aigunin sopimuksessa 1858 ja Pekingin sopimuksessa 1860 Venäjä sai laajat kauppaoikeudet Amur- ja Ussuri-jokien alueelta, ja alkoi rakentaa satamaa ja tukikohtaa Vladivostokiin. Amurin–Ussurin alueen turvaamiseksi ja varojen saamiseksi Alaska myytiin Yhdysvalloille 1867.
Osana Euroopanpolitiikkaansa Venäjä tuki Ranskan Itävallan vastaista diplomatiaa. Maiden yhteistyö kuitenkin kariutui Ranskan tuettua puolalaisten kapinaa Venäjän valtaa vastaan 1863. Venäjä tuki tiukemmin Preussiin hyväksyen Saksan yhdistymisen Mustanmeren kysymyksen hinnalla. Tämä tavoite saavutettiin Lontoon konferenssissa 1871 Preussin lyötyä Ranskan Saksan-Ranskan sodassa. Yhdistyneestä Saksasta tuli Euroopan voimakkain valtio, ja se liittoutui kolmen keisarin liittoon Itävalta-Unkarin ja Venäjän kanssa 1873 estääkseen näitä muodostamasta liittoa Ranskan kanssa. Venäjän ja Itävalta-Unkarin tavoitteet menivät kuitenkin ristiin Balkanilla, jossa kristityt slaavilaiset kansat olivat heikentyvän Osmanien valtakunnan alaisuudessa. 1870-luvulla yleinen mielipide alkoi kääntyä Balkanin kristittyjen vapauttamisen puolelle ja Bulgarian ja Serbian liittämiseksi Venäjän protektoraateksi. Vuosina 1875–1877 Balkanilla kapinoitiin Bosniassa, Hertsegovinassa ja Bulgariassa, joiden kapinat turkkilaiset kukistivat julmasti. Euroopan suurvallat eivät reagoineet, mutta Serbia julisti sodan osmaneille.
Vuonna 1877 Venäjän tuli piiritettyjen serbi- ja venäläisten vapaaehtoisjoukkojen avuksi julistamalla sodan. Vuoden kuluessa Venäjän armeija lähestyi Konstantinopolia ja osmanit antautuivat. Kenraalit ja diplomaatit kehottivat pakottamaan osmanit allekirjoittamaan San Sterfanonon sopimuksen, joka olisi luonut itsenäisen, Luoteis-Balkanille asti ulottuva Bulgarian. Britannia uhkasi julistaa sodan sopimuksen ehtojen vuoksi, ja Venäjä perääntyi. Berliinin kongressissa heinäkuussa 1878 luotiin pienempi Bulgaria ja Länsi-Balkan jäi Itävalta-Unkarille. Venäjän nationalistit raivostuivat Itävalta-Unkarille ja Saksalle niiden tuen puutteesta, mutta uudistettu kolmen keisarin liitto jäi voimaan.
Sotilaallinen painopiste siirtyi jälleen Keski-Aasiaan, jossa oli kukistettu sarja kapinoita 1870-luvulla. Britannia huolestui jälleen 1881 Venäjän joukkojen miehitettyä turkmeenien maat Persian ja Afganistanin rajoilla, mutta sota vältettiin Saksan annettua tukensa Venäjälle. Samaan aikaan Bulgariassa tyytymättömyys Venäjän sekaantumiseen sen asioihin kasvoi, ja maa kääntyi Itävalta-Unkarin puoleen. Saksa tuki Itävaltaa, mutta rauhoitteli Venäjää solmimalla kahdenkeskisen puolustusliiton 1887. Vuoden kuluttua Bismarck kuitenkin kielsi lisälainat Venäjälle, ja Ranskan siirtyi päärahoittajaksi. Keisari Vilhelm II:n erotettua Bismarckin 1890, Saksan ja Venäjän sotilasliitto päättyi, ja Venäjä solmi kolmea vuotta myöhemmin liiton Ranskan kanssa, Saksan–Itävalta-Unkarin vuoden 1879 liiton vastapainoksi.
[muokkaa] Teollistumisen alkuvaiheet
1800-luvun jälkipuoliskon ajan Venäjä kehittyi taloudellisesti hitaammin kuin muut valtiot. Otto von Bismarck yhdisti Saksan 1860-luvulla. sisällissodan jälkeinen Yhdysvallat vahvistui nopeasti brittien sijoittaessa sinne imperiuminsa tuottoja ja Etelä- ja Itä-Euroopan lähettäessä sinne ylimääräistä väestöään. Moderni Japani syntyi Meiji-restauraation jälkeen 1868 kansallisena vastareaktiona amerikkalaisen amiraali Perryn avatessa laivastovoimalla Japanin markkinat. Vaikka Venäjä olikin jättiläinen, se ei kyennyt luomaan eikä saamaan ulkoa tarpeeksi pääomaa teollistumista varten. Ranska pyrki sijoittamaan merkittävästi Venäjälle. Ruotsalainen Nobel-suku on tunnettu sijoituksistaan Bakun öljykentille. Väkiluvultaan se oli huomattavasti suurempi kuin läntiset kumppaninsa, mutta suurin osa väestöstä asui maaseuduilla harjoittaen pienimuotoista maanviljelyä. Neljä viidesosaa maaseudun väestöstä oli entisiä maaorjia ja valtion talonpoikia. 20 prosenttia maatalousmaasta oli yli 50 km²:n suurtiloja, mutta niitä harvoin viljeltiin yhtenä yksikkönä.
Vuosina 1850–1900 väkiluku kaksinkertaistui, mutta maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Vuosina 1850–1910 väestönkasvu oli nopeinta suurvaltojen joukossa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta.
Teollinen kasvu oli merkittävää, mutta epävakaata eikä kovin laajaa. Teollistuneimmat alueet olivat Moskova, Euroopan puoleiset keskiset alueet, Pietari, Baltian kaupungit, Venäjän Puola ja jotkin alueet Don- ja Dneprjokien varsilla ja Ural-vuoriston eteläiset alueet. Vuoteen 1890 mennessä Venäjällä oli 32 000 km rautatietä ja 1,4 miljoonaa tehdastyöläistä, suurin osa tekstiiliteollisuudessa. Vuosina 1860–1890 hiilen tuotanto oli kasvanut 1200 prosenttia 6,6 miljoonaan tonniin vuodessa ja terästä ja rautaa tuotettiin 2 miljoonaa tonnia vuodessa. Valtion budjetti kaksinkertaistui, tosin velkakulut nelinkertaistuvat ja veivät 28 prosenttia julkisista menoista 1891.
[muokkaa] Vallankumoukselliset liikkeet
Aleksanteri II:n uudistukset, etenkin sensuurin hellittäminen johti poliittisen mielipiteiden vapaampaan ilmaisuun. Hallitus pyrki saamaan tukea politiikalleen aikakausi- ja sanomalehtijulkaisuissa, mutta myös hallitusta ja yksinvaltaa arvostelevat liikkeet pääsivät ääneen.
1860–1880-luvuilla radikaalit tunnettiin yleisnimellä Narodnikit, ja he keskittyivät enimmäkseen talonpoikien asioihin, joita he kutsuivat nimellä narod (kansa). 1860-luvulla Nikolai Tšernyševski ehdotti, että Venäjä voisi siirtyä suoraan sosialismiin ohittaen kapitalistisen yhteiskunnan. Muita radikaaleja olivat anarkisti Mihail Bakunin ja hänen työtoverinsa Sergei Netšajev, jotka vaativat suoria toimia. Pjotr Tkatšev puhui marxismia vastaan väittäen että vallankumouksellisten täytyi toimia ennen kapitalismin kehittymistä. Moralisti ja individualisti Pjotr Lavrovin yllytyksestä sadat idealistit lähtivät 1873 ja 1874 oppilaitoksistaan maaseudulle luomaan kansaliikettä, populistien kampanja kuitenkin epäonnistui talonpoikien hylättyä urbaanien idealistien ajatukset.
Epäonnistumisen seurauksena vuonna 1876 luotiin propagandaorganisaatio Zemlja i volja (Maa ja vapaus), joka luotti terrorismiin. Ryhmä nimettiin kolme vuotta myöhemmin uudelleen Narodnaja voljaksi (Kansan tahto), jolla nimellä se toimi 1881 Aleksanteri II murhan yhteydessä. Vuonna 1879 Georgi Plehanov muodosti Maan ja vapauden propagandaryhmän nimellä Tšerni Peredel (Musta jako), jonka päämäärä oli jakaa kaikki maa uudelleen talonpojille. Ryhmä tutki Marxin oppeja, mutta pysyi enimmäkseen maan alla, kunnes 1887 ryhmän jäsen Aleksandr Uljanov yritti keisari Aleksanteri III:n salamurhaa. Viranomaiset saivat hänet kiinni ja hänet teloitettiin. Teloitus järkytti Aleksandrin nuorempaa veljeä Vladimir Uljanovia, joka liittyi Kansan tahto -järjestöön ja otti myöhemmin salanimen Lenin.
[muokkaa] Aleksanteri III
Aleksanteri III:sta (hallitsi 1881–1894) ei pitänyt tulla hallitsijaa oltuaan Aleksanteri II:n toiseksi vanhin poika. Mutta veljensä sairastumisen ja kuoleman 1865 jälkeen ja isänsä murhan vuoksi hän nousi valtaistuimelle 14. maaliskuuta 1881. Jo kruunajaismanifestissaan hän ilmoitti selväsanaisesti, ettei itsevaltaiseen hallitusmuotoon ollut tulossa muutoksia, eikä hän myöskään muuttanut mieltään myöhemmin. Hänen mielestään Venäjän pelastaisivat anarkistien ja vallankumouksellisten agitaatiolta samat arvot, joita slavofiilien vanhempi sukupolvi kannatti – kansallisuus, ortodoksisuus ja itsevaltius. Hänelle idealistinen valtio koostuisi yhdestä kansallisuudesta, kielestä, uskonnosta ja hallinnosta. Tämä saavutettaisiin asettamalla venäjän kieli koulukieleksi saksalaisille, puolalaisilla ja suomalaisille alamaisille, ja tuhoamalla loputkin saksalaisten, puolalaisten ja ruotsalaisten instituutioiden jäänteet ulommista maakunnista.
[muokkaa] Kiihtyvä teollistuminen
1800-luvun lopulla Venäjän takapajuisuus saavutti kriittiset suhteet, vuoden 1891 kato vaati puoli miljoonaa ihmishenkeä. Vastineeksi tarvittiin laajoja, mutta kalliita uudistushankkeita. Näitä toteuttamaan asetettiin finanssiministeriksi 1892 Sergei Witte. Hän järjesti ulkomaista lainaa, järjesti epävakaan valuutan kultastandardiin ja kiihdytti raskaan teollisuuden kehittämistä, mukaan luettuna Siperian rautatien rakennus. Näiden toimien oli tarkoitus modernisoida maata ja turvata Venäjän kaukoitä Japanin ja Kiinan uhkaa vastaan. Huolimatta vuosisadan lopun lamasta, hiili, rauta ja öljytuotanto kolminkertaistui, ja Venäjä nousi rautatiekilometrien määrässä toiseksi Yhdysvaltain jälkeen. Kuitenkaan viljantuotanto ja vienti ei juuri kasvanut, ja kaksinkertaistuvat valtion menot söivät osa talouskasvusta.
Teollistuminen lisäsi kaupunkien tehdastyöläisten määrää. Suuri osa teollisuudesta oli valtion ja ulkomaisten omistajien hallussa, jolloin työläisillä oli huomattavan suuri vaikutusvalta rikkaan porvariston puuttuessa. 1890–1900-luvuilla onnettomat työ- ja elinolot, korkeat verot ja talonpoikien huono asema johtivat moniin lakkoihin ja epäjärjestykseen. Nämä kannustivat myös poliittiseen järjestäytymiseen.
Venäjän puolalaiset, joita sortokaudet koskivat kovimmin, perustivat puolalaisen sosialistisen puolueen Pariisissa 1892. Puolueen perustajat toivoivat voivansa yhdistää Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän kesken jaetun Puolan. Juutalaiset työläiset perustivat 1897 puolueen (Bund), joka sai kannatusta Länsi-Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa ja Puolassa. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue perustettiin 1898. Suomalaiset pysyivät erillisinä, mutta gruusialaiset ja latvialaiset sosiaalidemokraatit liittyivät Venäjän puolueeseen. Etelässä poliittisesti aktiivisia muslimikansoja houkuttelivat islamilainen yhtenäisyys ja panturkkilaisuus. Suurimmaksi puolueeksi muodostui kuitenkin narodnikkiliikkeen pohjalta syntynyt yhdistynyt sosiaalivallankumouksellinen puolue, jonka ohjelma oli lähinnä agraarisosialistinen.
Nuori Vladimir Uljanov oli karkotettuna 1895–1899 Siperiassa, jossa hän otti nimen Lenin Lenajoelta. Joulukuussa 1900 hän perusti Iskra-lehden (Kipinä), uskoen että ulkomailla tuotettu lehti voisi luoda organisoituneen vallankumouksellisen puolueen itsevaltiuden syrjäyttämiseksi. Hän toimi myös luodakseen Venäjän sosiaalidemokraattisesti puolueesta tiukasti järjestetyn ja yhtenäisen. Toisessa puoluekokouksessa 1903 hän pakotti juutalaisten liiton kävelemään ulos, ja sai erotettua puolueesta menševikkifaktion, joka uskoi ennemmin työläisten spontaaniin aktiivisuuteen, kuin keskusjohtoiseen ohjaukseen.
[muokkaa] Nikolai II
- Pääartikkeli: Nikolai II
Aleksanteri III:n kuoltua 1. marraskuuta 1894, vallan peri hänen vanhin poikansa Nikolai II. Kruunauspäivänä 1895 Moskovassa tuhannet ihmiset tallautuivat kuoliaiksi tavoitellessaan keisarin lahjoja. Nikolai kuuli tapahtuneesta seuraavana päivänä, mutta ei neuvonantajien kehotuksesta peruuttanut juhlaillallisia, mitä pidettiin huonona merkkinä. Nikolai oli huonosti varautunut valtaannousuun isänsä aikaisen kuoleman vuoksi ja luotti hallitusasioissa vaimoonsa ja tämän serkkuun, Saksan keisari Vilhelm II:een.
Vaimo, Aleksandra Fjodorovna (syntyjään Alix von Hessen-Darmstadt) ja hovi olivat taipuvaisia mystismiin. Tämä korostui kruununperijä Aleksein (s. 1904) kärsittyä verenvuototaudista, jolloin tsaariperhe haki apua mystikko Grigori Rasputinilta, joka väitti pystyvänsä rukouksen voimalla pysäyttämään verenvuodon.
Valtakaudelleen Nikolai II matkusteli jonkin verran ja teki muun muassa matkan kaukoitään, jolla hän lumoutui alueesta.
Vuosisadan vaihteessa Venäjä sai tilaa laajentua Aasiassa Britannian ja Saksan kiihtyvän kilpailun ansiosta. 1895 Saksa kilpaili Ranskan kanssa Venäjän suosiosta, ja brittihallitus toivoi voivansa neuvotella sopimuksen etupiirijaosta Aasiassa. Näin Venäjä tuli väliin Japanin-Kiinan sodan 1895 päätteeksi. Neuvotteluissa Japani joutui perääntymään ja luovuttamaan Liaotungin niemimaan ja Port Arthurin Etelä-Mantšuriassa. Vuonna 1900 kiinalaiset vastasivat ulkovaltojen tunkeutumiseen Boksarikapinalla, jonka eurooppalaiset, Yhdysvaltain ja Japanin joukot kukistivat. 180 000 venäläistä sotilasta taisteli Mantšuriassa pitääkseen hallussaan sen vastavalmistuneen rautatien. Japani vaati Yhdysvaltojen ja Britannian tukeman Venäjää vetäytymään Mantšuriasta, ministeri Witte ja muutamat diplomaatit olivat valmiit vaihtamaan alueen Koreaan, mutta hovimiehet, laivaston ja armeijan edustajat ja keisari hylkäsivät Japanin uhkailut, huolimatta sen liitosta Britannian kanssa.
Japani julisti sodan 1904. Tammikuussa 1905 Japani valloitti Port Arthurin kahdeksankuukautisen saarron jälkeen, ja maaliskuussa venäläisjoukot työnnettiin Mukdenin pohjoispuolelle. Toukokuussa apuun lähetetty laivasto kärsi murskatappion Tsushiman taistelussa.
[muokkaa] Vuoden 1905 vallankumous
- Pääartikkeli: Venäjän vuoden 1905 vallankumous
Joulukuussa 1904 alkanut laaja lakko oli jättänyt Pietarin ilman sähköä ja sanomalehtiä. 22. tammikuuta 1905 ortodoksinen pappi Georgi Gapon johti rauhanomaisen marssin Pietarissa viemään vetoomusta keisarille Talvipalatsiin. Väkijoukko kantoi ikoneita ja lauloi hymnejä, mutta hermostuneet turvallisuusjoukot avasivat tulen. Verisunnuntaina tunnettu tapahtuma vaati jopa tuhansia kuolonuhreja ja johti yleislakkoon ja mellakointiin. Riiassa ammuttiin 70 mielenosoittajaa ja Varsovassa yli sata.
Helmikuussa armeija menetti 90 000 miestä taistelussa Japania vastaan. Lakot levisivät Kaukasiaan ja huhtikuussa Uralin taakse. Toukokuussa menetettiin lähes koko laivasto Tsushimassa. Laivaston osastot kapinoivat Sevastopolissa, Vladivostokissa ja Kronstadtissa. Kesäkuussa panssarilaiva Potemkinin miehistö kapinoi purjehtien laivansa Romaniaan. Jopa 2000 merimiestä teloitettiin järjestyksen palauttamiseksi.
Witten ja Aleksis Obolenskin kirjoittamassa Lokakuun manifestissa keisari viimein myöntyi perusihmisoikeuksien tunnustamiseen, sallimaan poliittiset puolueet ja äänioikeuteen. Nikolai II itse katui manifestia, joka johti itsevaltiuden loppuun. Lakot päättyivät pian manifestin jälkeen, viimeiset taistelut käytiin kuitenkin vielä joulukuussa bolševikkien ja hallituksen välillä Moskovassa.
Vuoden 1905 vallankumoukseen johtaneet levottomuudet ja diplomaattinen painostus pakottivat Venäjän rauhaan Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin välittämässä sopimuksessa Venäjä luovutti Sahalinin saaren eteläosan Japanille ja tunnusti sen herruuden Koreassa ja Matšuriassa.
Ensimmäinen kansallinen duuma valittiin maaliskuussa 1906. Sosialistit boikotoivat vaaleja, joten perustuslaillis-demokraattinen puolue (K-D; kadetit) nousi johtoasemaan. Nikolai II erotti Witten ja valitsi pääministerikseen myötämielisemmän Pjotr Stolypinin. Duuman ja hallituksen välit pysyivät kireinä.
Uusien vaatimusten vuoksi ja toimiessaan "agitaation pesäpaikkana", keisari erotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906. Vasemmistopuolueet saivat toiseen duumaan runsaasti paikkoja, mutta umpikuja jatkui, ja toinen duuma erotettiin kesäkuussa 1907. Uusi vaalilaki vähensi köyhälistön ja vähemmistökansallisuuksien vaikutusvaltaa, ja kolmannesta duumasta saatiin oktobristien (lokakuun 17. päivän liike) hallitsemana konservatiivisempi.
Yksi Stolypinin uudistuksista oli uusi maalaki, joka mahdollisti yksityisomistuksen ja pyrki hajottamaan perinteiset kyläkommuunit. Näin hän toivoi luovansa uuden tsaarille uskollisen maanomistajaluokan. Useimmat talonpojat eivät kuitenkaan halunneet luopua yhteisön turvasta tai antaa ulkopuolisille mahdollisuutta ostaa maata. Vuoteen 1914 vain kymmenes kommuuneista oli purettu. Talous kasvoi merkittävästi vuosina 1907–1914, terästuotannon ylittäessä Ranskan ja Itävalta-Unkarin luvut.
Vuonna 1911 Ohranassa toiminut kaksoisagentti murhasi Stolypinin ja finanssiministeri Vladimir Kokovtsov siirtyi hänen tilalleen.
Äänioikeuksia manipuloimalla hallitus järjesti duuman mieleisekseen, mutta vähemmän kansaa edustavaksi, ja tarvittaessa se ohitettiin kokonaan keisarillisilla määräyksillä. Kansalaisoikeuksien toteuttamista lykättiin, eivätkä työläiset tai ortodoksinen kirkko saaneet järjestyä haluamallaan tavalla. Sortotoimet puolalaisia, suomalaisia, juutalaisia, ukrainalaisia ja vanhauskoisia kohtaan aloitettiin uudelleen.
[muokkaa] Balkan
Japanin voitto 1905 pakotti Venäjän sopimuksiin sen ja Britannian kanssa. Etupiirijaossa Venäjä sai Pohjois-Matšurian ja Pohjois-Persian, Japani Etelä-Mantšurian ja Korean, ja Britannia Etelä-Persian, Afganistanin ja Tiibetin. Jaon varmistamiseksi Venäjä ja Japani sopivat Yhdysvaltojen pitämisestä pois Kiinasta. Kiinan vallankumouksen 1911 jälkeen Venäjä ja Japani sopivat Ulko-Mongolian jaosta. Suojellakseen strategisia ja taloudellisia etujaan, Venäjä meni kolmiliittoon Britannian ja Ranskan kanssa, Saksaa vastaan.
Balkanilla Venäjä kilpaili Itävalta-Unkarin kanssa. Vuonna 1908 ulkoministeri Izvolski myöntyi tukemaan Itävallan vuodesta 1878 miehittämän Bosnia ja Hertsegovinan liittämistä Itävaltaan vastineeksi sopimuksesta Bosporin ja Dardanellien puolueettomuudesta. Britannia vastusti kuitenkin tätä ehdottomasti, jolloin Itävalta sai Bosnian ilman vastamyönnytyksiä.
Vuonna 1912 Bulgaria, Serbia, Kreikka ja Montenegro löivät osmanit ensimmäisessä Balkanin sodassa, mutta 1913 liitto murtui ja serbit, kreikkalaiset ja romanialaiset voittivat Bulgarian toisessa sodassa. Itävalta-Unkari ryhtyi nyt Bulgarian suojelijaksi ja Saksa Osmanien valtakunnan. Venäjä puolestaan liittoutui Serbian kanssa. Monimutkainen liittosuhteiden verkosto oli äärimmäisen epävakaa Bulgarian ja Serbian ollessa toistensa kilpailijoita ja serbien kannettua kaunaa Itävalta-Unkaria kohtaan Bosnian ja Hertsegovinan serbialueiden liittämisestä.
Kesäkuussa 1914 serbiterroristi salamurhasi Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandin Sarajevossa. Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimuksen Serbialle, jota se piti syyllisenä. Vaikka Serbia oli valmis myöntymään suurimmalta osin, Itävallalle vastaus ei kelvannut ja se veti lähettiläänsä Serbiasta. Itävallan sodanjulistuksen 28. heinäkuuta jälkeen liittosuhteiden verkosto lähti toimimaan Venäjän julistettua 1909 tukevansa Serbian itsenäisyyttä, Saksan tuettua Itävalta-Unkaria ja Ranskan Venäjää. Saksan hyökättyä Ranskaan Belgian läpi sota laajeni maailmansodaksi.
[muokkaa] Ensimmäinen maailmansota
- Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota
Venäjän suuri väkiluku salli sen varustaa enemmän joukkoja kuin Saksa ja Itävalta-Unkari yhteensä. Joukot olivat kuitenkin yhtä huonosti aseistettuja kuin Itävallan, ja Saksalle Venäjän armeija ei pärjännyt kuin joukkojen lukumäärässä. Alkuvaiheessa hyökkäys Itä-Preussiin sitoi sen verran Saksan joukkoja, että länsiliittoutuneet saivat pysäytettyä Saksan hyökkäyksen. Venäjän II armeija kuitenkin tuhoutui lähes täysin Tannenbergin taistelussa, ja pakotti vetäytymiseen Itä-Preussista, jonka jälkeen Venäjä oli koko lopun sodan puolustuskannalla Saksaa vastaan.
Itävalta-Unkarin hyökkäys torjuttiin ja vastahyökkäys eteni itä-Galitsiaan. Vuoden 1915 Saksan–Itävallan kevät- ja kesäoffensiivi kuitenkin ajoi venäläiset Galitsiasta ja Puolasta ja johti laajoihin menetyksiin.
Ympärysvallat olivat jo sopineet voiton aiheuttamista aluemuutoksista, Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Osmanien valtakunnalta, joka oli liittynyt sotaan; lisäksi Konstantinopolin, Bosporin ja Darnellien hallinta.
[muokkaa] Helmikuun vallankumous
- Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous
Sodan alun kansallistunne muuttui kuitenkin sodan jatkuessa puutteen ja tyytymättömyyden aiheuttamiksi levottomuuksiksi. Kesällä 1914 Duuma ja zemstvat olivat yksin äänin tukeneet hallituksen sotatoimia ja saksalaisperäinen pääkaupungin nimi Pietari vaihdettiin kansallishuumassa slaavilaiseksi Petrogradiksi. Mobilisaatio osoittautui ennätyksellisen nopeaksi Venäjä-Japanin sodan kokemusten perusteella ja yllätti saksalaiset. Kuitenkin Saksan hallinta Itämerellä ja osmanien valta Mustanmeren suulla johtivat pian tavarapulaan ja vakavaan inflaatioon. Sotatarvikkeiden perillepääsyn varmistamiseksi perustettiin sotateollisuuskomitea. Armeijan johto ei kuitenkaan luottanut siviilihallintoon ja otti rintama-alueiden hallinnon hallintaansa ja kieltäytyi yhteistyöstä komitean kanssa. Keskushallitus ei luottanut zemstavojen ja kaupunkien järjestämiin riippumattomiin tukitoimiin. Duuma ajautui ristiriitaan sotabyrokratian ja hallituksen kanssa, ja keskusta-vasemmistolaiset edustajat perustivat 1915 oman blokkinsa, joka vaati duuman asettamaa hallitusta.
Vuoden 1915 tappioiden jälkeen Nikolai II lähti rintamalle ja otti nimellisen ylipäällikön aseman sedältään. Hänet yhdistettiin nyt jokaiseen armeijan vastoinkäymiseen. Pääkaupunkiin jäivät hänen saksalaissyntyinen vaimonsa Aleksandra ja irstaileva Rasputin, joka käytti nyt merkittävää valtaa politiikassa ja ministerien nimittämisessä.
Vuonna 1916 ruuan hinta ja polttoainepula aiheuttivat lakkoja joissain kaupungeissa. Työläiset, jotka olivat saaneet paikkoja sotateollisuuskomiteassa, käyttivät sitä hyväkseen luodakseen hallitusta vastustavan poliittisen opposition. Myös maaseutu alkoi muuttua levottomaksi. Sotilaat, etenkin maalaisväestö, joilla oli hyvä mahdollisuus päästä tykinruuaksi sodanjohdon kelvottomuuden vuoksi, muuttuivat kurittomiksi ja haluttomiksi. 15 miljoonasta rintamalle lähetetystä sotilaasta 7,8 miljoonaa oli kuollut tai haavoittunut. Materiaalipulan vuoksi osa jouduttiin lähettämään rintamalle aseettomina, heitä kehotettiin ottamaan aseet kaatuneilta tovereiltaan. Viljan hintaa säännösteltiin, jolloin siitä saadut tulot eivät enää riittäneet kulutustavaroiden hankintaan.
Joulukuussa 1916 joukko aatelisia päätti hankkiutua eroon Rasputinista ja hänet murhattiin. Duuman ja keisarin hallituksen lisääntyvä vastakkainasettelu leimasi molemmat kyvyttömiksi toimiinsa. Alkuvuodesta 1917 rautateiden kuljetuskapasiteetti romahti johtaen polttoaine- ja elintarvikepulaan. Petrogradissa mellakoitiin ja lakkoiltiin, lakko laajentui yleislakoksi 25. helmikuuta alkaen. Petrogradin 160 000 miehen joukkoja komentanut kenraali S. Habalov määrättiin rauhoittamaan kaupunki. Seuraavana päivänä useita satoja ammuttiin, mutta lakko jatkui 27. päivä. Joukot määrättiin jälleen kaduille, mutta ne kääntyivät mielenosoittajien puolelle perustaen Petrogradin työläisten ja sotilaiden edustajien neuvoston.
Kapinan tukahduttamiseksi oli vedettävä yksikköjä rintamalta. Nikolai II lähti kohti Petrogradia, mutta hänen junansa pysäytettiin Visherin asemalle, josta hän joutui palaamaan Pihkovaan. Pääkaupunkiin lähetettyjen joukkojen komentajan saatua Habalovilta tiedon kapinan laajuudesta, myös nämä joukot palasivat takaisin.
Duuma perusti toimeenpanevan komitean, joka 15. maaliskuuta järjestettiin Petrogradin neuvoston tuella väliaikaishallitukseksi. Hallituksen pääministeriksi tuli ruhtinas Georgi Lvov. Duuma päätti myös perustuslakia säätävän kokouksen perustamisesta, mutta sen vaalit lykättiin syksyksi. Britannia ja Ranska tunnustivat duuman asettaman tilapäisen komitean Venäjän lailliseksi hallitukseksi 14. maaliskuuta.
Uuden hallituksen edustajat tapasivat Nikolai II:n 15. päivän illalla Pihkovassa, jossa hän manifestilla luopui kruunusta nimittäen seuraajakseen veljensä Mikaelin. Hän sanoi suostuvansa, vain siinä tapauksessa, että perustuslakia säätävä kokous pyytää häntä keisariksi.
[muokkaa] Lokakuun vallankumous ja sisällissota
- Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous
- Pääartikkeli: Venäjän sisällissota
Lokakuun vallankumouksessa Leninin bolševikkipuolueen hallitsemat neuvostot kaappasivat vallan Aleksandr Kerenskin väliaikaishallitukselta 25. lokakuuta 1917 (nykykalenterin mukaan 7. marraskuuta). Tätä seurasi verinen sisällissota.
Venäjän sisällissota taisteltiin ”Punaisten” kommunistien ja vallankumouksellisten ja ”Valkoisten” monarkistien, konservatiivien ja liberaalien vallankumousta vastustavien välillä. Myös ryhmä nationalisteja ja anarkisteja, joita nimitetään ”Vihreiksi” näytteli pienempää osaa. Venäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan muodostaman Triple Ententen muut maat liittyivät valkoisten puolelle.
Sota puhkesi täysin käyntiin maaliskuussa 1919. Valkoiset armeijat etenivät etelästä Anton Denikin johdolla, Baltiassa Nikolai Judenitšin johdolla ja idässä Aleksandr Koltšakin johdolla kohti Petrogradia ja Moskovaa. Lev Trotskin muodostama Puna-armeija sai kuitenkin torjuttua Koltšakin joukot kesäkuussa, Judenitšin lokakuussa. Nämä armeijat romahtivat lähes yhtäaikaisesti marraskuun puolivälissä.
Tsaariperhe vangittiin Siperiaan, Jekaterinburgiin, jossa bolševikit ampuivat heidät 16. heinäkuuta 1918, päättäen Romanovien vuodesta 1613 alkaneen dynastian.
Venäjän keisarikunnan seuraajana pidetään vuonna 1922 perustettua sosialistista Neuvostoliittoa, joka oli alkuaikoinaan huomattavasti keisarikuntaa pienempi, mutta laajimmillaan sitäkin suurempi. Neuvostoliiton aikana Venäjän keisarikunnan aikainen kulttuuri kukistettiin lähes kokonaan ja pääkaupunki siirrettiin Moskovaan. Venäjän keisarikunnan pääkaupunki, Pietari nimettiin Leningradiksi vuonna 1924.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991 Leningradin nimi muutettiin takaisin Pietariksi ja keisarikunnan aikaista kulttuuria on ruvettu jälleen kunnioittamaan.
[muokkaa] Katso myös
 |
Venäjän historia |  |
| Kiovan Venäjä (880–1100-luku) · Vladimir-Suzdal (1157–1318) | ||
| Novgorodin ruhtinaskunta (1200-luku–1478) · Moskovan ruhtinaskunta (1200–1400-luku) | ||
| Moskovan Venäjä (1400-luku–1721) · Venäjän keisarikunta (1721–1917) | ||
| Neuvostoliitto (1922–1991) · Venäjän federaatio (vuodesta 1991) | ||
| Venäjän historia | Venäjän hallitsijat |
