Vietnamin sota
Wikipedia
| Vietnamin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
|||||||||
|
|||||||||
| Taistelijat | |||||||||
| Pohjois-Vietnam Vietkong Kiina |
Etelä-Vietnam USA Korean tasavalta Australia |
||||||||
Vietnamin sota (vietn. Kháng chiến chống Mỹ ("vastarintasota Yhdysvaltoja vastaan") oli Vietnamissa vuosina 1964–75 käyty kuuluisa maailman ensimmäinen televisiosota, joka käytiin Pohjois-Vietnamin valtion ja Etelä-Vietnamin valtion sekä kummankin osapuolen kansainvälisten liittolaisten välillä.
Vietnamissa oli käyty sotaa eri osapuolien välillä jo 20 vuotta, ensin japanilaisten, sitten ranskalaisten kanssa, kunnes lopulta Dien Bien Phun tappion jälkeen Yhdysvallat tuli merkittävimmäksi kansainväliseksi osapuoleksi – aluksi neuvonantajana, sittemmin, Tonkininlahden välikohtauksen jälkeen, avoimesti. Yhdysvaltalaisten joukkojen osalta vihollisuudet päättyivät vuonna 1973 vetäytymiseen ("sodan vietnamisoiminen"), mutta Yhdysvaltojen tukema Etelä-Vietnamin hallitus jatkoi sotaa vuoteen 1975, jolloin Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Saigonin.
Taistelut käytiin pääosin Etelä-Vietnamin maaperällä, mutta Yhdysvaltain pommituslennot ulottuivat myös Pohjois-Vietnamin alueelle sekä, niin sanotuissa mustissa operaatioissa, osittain myös Laosin ja Kambodžan alueelle. Etelän puolella taisteli Saigonin hallituksen joukkojen lisäksi Yhdysvaltain, Etelä-Korean, Thaimaan, Australian, Uuden-Seelannin ja Filippiinien joukkoja. Pohjoiseen kuului Hanoin hallituksen lisäksi eteläisessä Vietnamissa operoinut sissiliike Vietkong. Pohjoinen sai sotilaallista tukea Neuvostoliitolta ja Kiinalta. Vietnamin sota voidaan määritellä yhdeksi kylmän sodan niin sanotuista proxy-sodista.
Etelä-Vietnamin puolella kuoli 230 000 etelävietnamilaista, 58 000 yhdysvaltalaista, 5 000 eteläkorealaista ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamin puolella kuoli 1,1 miljoonaa pohjoisvietnamilaista ja 1 100 kiinalaista sotilasta. Vietnamin sodassa kuoli kaksi miljoonaa siviiliä, joista selvä enemmistö maan eteläosissa. Sekä Pohjois-Vietnam että Etelä-Vietnam rikkoivat ihmisoikeuksia tappaen ja kiduttaen todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan.
Etelä-Vietnamin kaatumisen jälkeen suuri määrä vietnamilaisia pakeni maasta veneillä ja synnytti käsitteen venepakolainen. Heistä tuli myös Suomeen pieni joukko, josta muodostui suomenvietnamilaiset.
[muokkaa] Indokiinan sota
- Pääartikkeli: Indokiinan sota
Vietnamin sota oli Ranskan Indokiinan sodan seurausta. Sitä kutsutaankin joskus toiseksi Indokiinan sodaksi. Toisen maailmansodan aikana Vichyn Ranska oli tehnyt yhteistyötä keisarillisen Japanin kanssa, ja Vietnamia miehittikin Japanin armeija, vaikka sen hallinto säilyi Ranskan alaisuudessa. Japanilaisten antauduttua Ranska joutui taistelemaan siirtomaansa hallinnasta nationalistisen Viet Minh -itsenäisyysliikkeen kanssa. Tätä johti kommunistisen puolueen johtaja Hồ Chí Minh. Viet Minhin voitettua ranskalaisten siirtomaa-armeijan Dien Bien Phun taistelussa vuonna 1954 Vietnam sai itsenäisyytensä. Yhdysvallat oli toimittanut Ranskalle aseet sen sotatoimiin Vietnamissa, ja tällöin jopa harkittiin esimerkiksi Dien Bien Phun taistelun ratkaisemisesta yhdysvaltalaisella ydinaseella.
Asian takia järjestetty Geneven konferenssi ositti Vietnamin – alun perin väliaikaiseksi aiottuun – jakoon etelään ja pohjoiseen. Pohjoista hallitsi Hồ Chí Minh ja eteläistä keisari Bao Dai. Vuonna 1955 Etelä-Vietnamin monarkia lakkautettiin, ja pääministeri Ngo Dinh Diem nousi tasavallaksi julistetun valtion johtoon. Yhdysvallat alkoi auttaa Diemin hallitusta. Diemin ja Hồ Chí Minhin hallinnot olivat diktatuureja. Vuonna 1957 Neuvostoliitto kannatti molempien Vietnamien ottamista jäseniksi YK:hon, mutta tämän jälkeen Pohjois-Vietnam alkoi sijoittaa sissejä Mekong-joen suistoon.
[muokkaa] Yhdysvaltojen ajautuminen Vietnamin sotaan
Geneven konferensissa määriteltiin, että maiden yhdistämisestä tulisi järjestää kesäkuussa 1956 vaalit. Näitä ei kuitenkaan koskaan pidetty. Yhdysvaltain tukema Etelä-Vietnamin johto näki Kaakkois-Aasian yhtenä kylmän sodan taistelukentistä, eikä siksi ollut kiinnostunut järjestämään demokraattisia vaaleja, jotka olisivat saattaneet tuoda kommunistit valtaan. Pohjois-Vietnamin kommunistihallinto oli valmis järjestämään vaalit, koska olivat varmoja kannatuksestaan. Asia tuli entistä selvemmäksi pohjoisen toteutettua massiivisen maatalousreformin, jolla maa jaettiin köyhille maalaisille. Tämä olisi voinut kuulostaa liian houkuttelevalta etelän köyhistä, jotka olisivat saattaneet äänestää liittymisen puolesta. Presidentti Eisenhower arveli muistelmissaan, että maanlaajuinen demokraattinen vaali olisi tuonut kommunisteille voiton. Joka tapauksessa kumpikaan, Vietnam tai Yhdysvallat, ei ollut allekirjoittanut sopimusta vaalien järjestämisestä, ja näytti siltä, että jako jäisi pysyväksi samaan tapaan kuin Korean jako vuosia aikaisemmin.
Vietkong-liike johti hyökkäystä korruptoituneeksi väittämäänsä Etelä-Vietnamin hallitusta vastaan. Pelastaakseen Etelä-Vietnamin ystävällismielisen hallinnon kommunistien hyökkäykseltä Yhdysvallat lähetti sen avuksi aluksi muutamia tuhansia sotilasneuvonantajia, sitten yhä enemmän. Pohjois-Vietnam yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kanssa tukivat Vietkongia asein, varustein, neuvonantajin ja Pohjois-Vietnamin armeijan yksiköin, joita kuljetettiin pitkin puolueettomien Laosin ja Kambodžan viidakkopolkuja ja teitä. Vuodesta 1960 Vietkong-liike alkoi saada pohjoisesta yhä enemmän tukea maitse ja meritse.
Vuonna 1964 valittu Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson lupasi vietnamisoida Vietnamin sodan (vetää amerikkalaiset joukot pois). Kuitenkin, vuonna 1965, hän lisäsi Yhdysvaltain sotilaallista panosta Vietnamissa: Esimerkiksi ilmapommituksia lisättiin huomattavasti. Hän uskoi, että massiivinen pommitus ratkaisisi sodan nopeasti, eikä sota enää vaivaisi Yhdysvaltoja.
[muokkaa] Taistelut ennen vuotta 1968
Yhdysvallat antoi alussa Ranskalle taloudellista tukea, lähetti sittemmin Vietnamiin sotilasneuvonantajia ja lopulta taistelujoukkoja yhä enenevissä määrin. Näin Yhdysvallat antoi vetää itsensä yhä enemmän Vietnamin selkkaukseen. Yhdysvallat lähetti sotilaitaan Vietnamiin, koska pelkäsi Vietnamin kaatuvan kommunismiin ja muodostuvan kommunistien tukialueeksi, josta vallankumousta vietäisiin naapurimaihin, ja lopulta koko Kaakkois-Aasia saattaisi joutua kommunistien vallan alle. Eisenhowerin dominoteorian mukaan kommunismi saattaisi siten levitä Kaakkois-Aasiasta laajemmallekin.
Vietkong oli aloittanut toimintansa vuonna 1957 ja laajentunut vuoteen 1959 mennessä toimivaksi sissiliikkeeksi. Yhdysvallat lisäsi vuonna 1962 sotilasneuvonantajiensa määrää 700:sta 12 000:een. Samana vuonna Vietkong sai mittavaa aseapua Kiinasta. Etelävietnamilaiset taistelivat sissejä vastaan kokoamalla maanviljelijät suojattuihin kyliin. Monesti kävi kuitenkin niin, että hallituksen linnoittama kylä joutui Vietkongin sissien nujertamaksi, jolloin hallitus aseistikin sissejä.
Syyskuussa 1963 Diemin hallitus kaatui, ja valtaan nousi kumouksellisia kenraaleja. Lokakuussa 1963 Vietnamissa oli jo 15 000 amerikkalaista neuvonantajaa. Ensimmäiset amerikkalaiset taistelujoukot tekivät 8. marraskuuta 1965 maihinnousun Da Nangiin 3500 merijalkaväkisotilaan voimin. Vuonna 1963 Vietnamissa oli yhdysvaltalaisia sotilaita 23 300, 184 000 vuonna 1966, 450 000 kesällä 1966 ja Nixonin presidenttikaudella, vuoden 1969 tammikuussa 542 000. Vuonna 1967 pohjoisvietnamilaisia virtasi etelään 20 000 miestä kuukaudessa.
Koska Yhdysvallat ei kyennyt voittamaan sotaa nopeasti, sen oli pakko lisätä sotilaidensa määrää. 1960-luvun alussa ja keskivaiheilla sissien hallussa oli erillisiä alueita vain maaseudulla, ja pattitilanne vallitsi ankarista taisteluista ja pommituksista huolimatta. Yhdysvaltain pommitukset eivät katkaisseet miesten ja aseiden tulvaa Pohjois-Vietnamista. Yhdysvallat ei saanut tuhotuksi näitä sissien tukialueita, mutta sissitkään eivät kyenneet laajentamaan alueitaan. Etelä-Vietnamiin syntyi sekasorto, kun vallan kaapanneet kenraalit eivät kyenneet sopimaan, kuka Vietnamia johtaisi. Diem surmattiin pian kaappauksen jälkeen Yhdysvaltojen siunauksella, vaikka Kennedyn hallinto esittikin julkisen pahoittelunsa asian johdosta.
Sodan vastustus lisääntyi Yhdysvalloissa voimakkaasti vuoden 1967 lopulla. Tällöin suurin osa kansasta vastusti sotaa. Alkuaan Vietnamin sotaa tukenut Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara erosi hallituksesta. Syksyllä 1967 Yhdysvalloissa oli valtava Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus. Vuoden 1968 alkuun mennessä sodassa kuolleita oli 15 000, joista 9 000 vuodelta 1967. Vuoden 1967 loppupuolella Dakton vuorilla taisteltiin kolme viikkoa ja Khesanhissa kaksi kuukautta: Yhdysvaltain joukot menettivät 500 ja vietnamilaiset 10 000 sotilasta. Vuonna 1967 sissejä kaatui 90 000. Näin yhdysvaltalaiset ajattelivat olevansa voitolla, koska heillä oli käytössään tulivoimaisempi armeija ja he voittivat kaikki merkittävät taistelut.
[muokkaa] Massiiviset ilmapommitukset ja ilmasota
[muokkaa] Ilmapommitukset
Joulukuussa 1963 Pohjois-Vietnam päätti lähettää joukkojaan etelään. Vuonna 1964 alettiin rakentaa Ho Chi Minhin huoltotietä aikaisemman huoltopolun paikalle. Vuonna 1964 pohjoisvietnamilaisia saapui Etelä-Vietnamiin 10 000 ja seuraavana vuonna 35 000.
Vietkongissa oli vuonna 1964 noin 170 000 sissiä. Etelä-Vietnamista tehtiin pieniä maihinnousuja Pohjois-Vietnamin alueille Yhdysvaltain laivaston auttaessa Etelä-Vietnamia tämän operaatioissa tarjoamalla tiedustelutietoja. Yhdysvaltain armeijan tekemien tuonaikaisten arvioiden mukaan suurikaan määrä joukkoja ei riittäisi Vietkongin kukistamiseen, eivätkä ilmahyökkäykset tehoaisi. Monet Yhdysvaltain presidentin neuvonantajista eivät noista arvioista juurikaan piitanneet. Varaulkoministeri George Ball varoitti sekaantumasta Vietnamin asioihin Ranskan kokemuksiin viitaten. Ranskan presidentin De Gaullen mielestähän Vietnam oli "mätä maa".
Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamia pian sen jälkeen kun Pohjois-Vietnamin väitettiin hyökänneen torpedoveneillä yhdysvaltalaisia Maddox- ja Turner Joy -aluksia vastaan Tonkininlahdella. Tämä liittyi yhdysvaltalaisten ja etelävietnamilaisten operaatioihin Pohjois-Vietnamissa. Ilmahyökkäyksiin oli viimeisenä syynä se, että helmikuussa 1965 Vietkongin joukot hyökkäsivät Pleikussa ja Qui Nhonissa Etelä-Vietnamin varuskuntia vastaan, jolloin 38 yhdysvaltalaista sotilasta kuoli. Pian sen jälkeen lentotukialus Rangerilta lähti pommittajia Pohjois-Vietnamin ilmatilaan pommituslennoille. Samaan aikaan Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin oli vierailulla Pohjois-Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa.
Pohjois-Vietnam toimi Vietkongin sissien tukialueena ja aseiden lähteenä. Tämä teki Pohjois-Vietnamista Yhdysvaltain sotatoimien kohteen. Yhdysvallat pudotti Vietnamiin pommeja enemmän kuin toisessa maailmansodassa Saksaan ja Japaniin; pommit olivat pääosin toisen maailmansodan ylijäämää, ja niiden suuren kulutuksen vuoksi esimerkiksi Saksan liittotasavallan ilmavoimat palautti takaisin Yhdysvalloilta saamiaan ilmapommeja käytettäviksi Vietnamissa. Perusteluna massiivisille ilmapommituksille oli vietnamilaisten taistelutahdon murtaminen, vaikka tämä oli todettu esimerkiksi taistelussa Isosta-Britanniasta, Saksan pommituksissa ja Korean sodassa pommitusten tuloksena epätodennäköiseksi ja jopa päinvastaiseksi. Pohjois-Vietnam vahvisti ilmapuolustustaan Kiinan ja Neuvostoliiton tuella.
Presidentti John F. Kennedy määräsi ensimmäiset ilmahyökkäykset pohjoiseen. Operaatio "Rolling Thunder" ("jyrisevä ukkonen") oli Johnsonin hallituksen suurin yksittäinen lento-operaatio. Se alkoi noin kuusi kuukautta sen jälkeen kun amerikkalaiset aloittivat vuonna 1965 Vietnamiin intervention, joka kesti vuoteen 1968. Yhdysvaltain sotilaat pitivät pommitusoperaatiota tehottomana, sillä poliittiset päättäjät olivat rajanneet siitä pois monia sotilaallisesti tärkeitä kohteita.
Presidentti Johnsonin tavoitteena oli viestin lähettäminen Pohjois-Vietnamiin – mutta se ei mennyt perille. Amerikkalaiset pommikoneet pommittivat keskeytyksettä kohteita Vietnamissa. Vietnamiin pudotettiin vuosina 1963–68 noin 8,6 tonnia pommeja neliökilometriä kohti eli noin 150 kiloa jokaista miestä, naista ja lasta kohti. Pommeja pudotettiin yhteensä 7 miljoonaa tonnia; arviolta 2,6 miljoonaa vietnamilaista kuoli. Ilmapommitukset eivät olleet strategisesti katsoen sotilaallinen menestys, ja ne käänsivät mielialaa amerikkalaisia vastaan. Yksi Rolling Thunderin kohteista oli Paul Doumier -niminen silta Pohjois-Vietnamin eteläosassa. Sillan yli oli kulkenut suuri osa aseista; se oli kuitenkin aina kommunistien käytettävissä, ja vaikka sen lähialue oli pommitettu "kuin kuun maisemaksi", silta ei vaurioitunut merkittävästi. Ilmapommitukset ulottuivat myös Laosiin ja Kamputseaan. Kaakkois-Aasian sodassa pudotettiin kolme kertaa niin paljon pommeja kuin toisessa maailmansodassa. Pommituslaivueiden kotikentät sijaitsivat usein Thaimaan maaperällä Ubon Ratchathanissa ja Sattahipissa, mihin Yhdysvallat rakensi U-Tapaon kentän. Thaimaan sotilashallitus olikin Yhdysvaltain uskollinen tukija Vietnamin sodassa.
Ilmapommitusten alettua Vietnam alkoi saada Neuvostoliitosta ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjiä ja tutkia, mutta neuvostovalmisteiset ilmatorjuntaohjukset osoittautuivat osumatarkkuudeltaan huonoiksi. Koneita ammuttiinkin pääosin alas it-tykkitulella. Yhdysvallat keskeytti pohjoisen ilmapommitukset vuonna 1968. 45 kuukaudessa oli tuhottu noin 1000 lentokonetta ja pudotettu 643 000 tonnia pommeja.
Vuonna 1971 Pohjois-Vietnamin pommittaminen aloitettiin uudestaan, ja vuonna 1972 käynnistettiin operaatiot Linebacker sekä Linebacker II Pariisin rauhanneuvotteluissa esiin tulleiden neuvotteluvastusten poistamiseksi.
[muokkaa] Hävittäjäsota
Vietnamissa käytiin myös hävittäjäsotaa. Yhdysvallat pudotti 217 lentokonetta, Pohjois-Vietnam 121 ja kiinalaiset kahdeksan.
Yhdysvaltain tärkein hävittäjäkonetyyppi oli F-4 Phantom II, jota käytettiin myös pommitustehtävissä. Siinä ei ollut kiinteää tykkiaseistusta, ja sen lentäjät oli koulutettu moderniin ohjussodankäyntiin eikä vanhanaikaiseen kaartotaisteluun. Vietnamin taivailla tehtiin kuitenkin ohjuksilla vähemmän pudotuksia kuin tykeillä. Pohjois-Vietnamin luotettavin hävittäjämalli oli 1960-luvun lopulla MiG-21 Fishbed; sitä ennen MiG-17 ja MiG-19 olivat myös keveinä ja liikehtimiskykyisinä osoittautuneet vaikeiksi pudottaa. Ne osoittautuivat vaarallisiksi myös raskaille B-52-pommikoneille. Tämän takia pommituksia tehtiin pääosin hävittäjäkoneilla. Ilmassa käytiin hävittäjien kesken ankaria taisteluja. Aluksi yhdysvaltalaiset olivat menestyksekkäitä, mutta vietnamilaiset alkoivat saavuttaa 1960-luvun lopun lähestyessä yhä enemmän voittoja. Tämä johti muun muassa TOPGUN-ilmasotakoulun perustamiseen Yhdysvaltoissa.
Aluksi yhdysvaltalaiset Phantom-hävittäjät ampuivat alas Pohjois-Vietnamin ilmavoimien kapasiteettiin verrattuna suurehkon määrän venäläisvalmisteisia MiG-hävittäjiä, noin neljä MiG-hävittäjää yhtä alas ammuttua yhdysvaltalaista kohden. Monia vietnamilaisia koneita tuhottiin lentokentilleen, koska 1960-luvun alkupuolella Yhdysvallat sai pommittaa Pohjois-Vietnamia melko rauhassa. Sen jälkeen pommitukset politisoituivat, ja Hanoi ja muut kaupungit, joissa oli muun muassa Neuvostoliiton ja länsimaiden edustustoja, lähiseutuineen määrättiin pommituskieltoon. Kuhunkin pommitusoperaatioon tarvittiin presidentin suostumus. Vaikka Yhdysvallat tuhosi lyhyessä ajassa koko konekannan Pohjois-Vietnamilta, tämä sai täydennyksiä tilalle. Rajoittavana tekijä oli lentäjien lukumäärä. Jos alas ammutut vietnamilaislentäjät putosivat omalle maaperälleen eivätkä vammautuneet vakavasti, he palasivat työhönsä. Myös taistelutaktiikassa tapahtui parannuksia puolin ja toisin. Rolling Thunderin loppuvaiheessa vietnamilaiset pudottivat viisi yhdysvaltalaista konetta yhtä alas ammuttua MiG-21:tä kohden. Vietnamilaiset oppivat ryhmätaistelutaktiikkaa ja yhteistoimintaa ilmatorjunnan kanssa. Yhdysvaltojen ilmataistelutappioiden lisääntyminen johtui myös siitä, että se kierrätti sotilaitaan yhä enemmän myös ilmavoimissa, ja lähetti ilmataisteluun täysin taistelukokemusta vailla olevia ja huonosti koulutettuja miehiä. Tämä on ymmärrettävää, koska yksi sodan tavoitteista oli sotilaiden harjoittaminen mahdolliseen suursotaan. Vietnamilaiset lentäjät toimivat taisteluissa yllättävästi hyökkäämällä yhdysvaltalaisten koneiden kimppuun takaapäin, mikä on klassinen heikomman suorituskyvyn koneen (kuten MiG-17) taktiikka. Monesti yhdysvaltalaiset silti saivat käännetyksi tilanteen edukseen.
Yhdysvallat jälkiasensi Phantomeihinsa yhä enemmän tykkejä, koska ohjukset eivät soveltuneet esimerkiksi matalalla käytäviin ilmataisteluihin. Yhdysvaltojen käyttämät Sparrow-ohjukset olivat tarkkuudeltaan huonoja, koska niitä käytettiin usein niin kutsutussa pikalaukaisutilassa, jossa ohjus ei ollut ehtinyt kohdistua kunnolla. Jokaista kymmentä laukaistua Sparrow'ta kohti pudotettiin vain yksi MiG. Myöskään Sidewinder ei toiminut tyydyttävästi lähitaistelussa; siitä kehiteltiin sodan aikana paranneltuja versioita.
Yhdysvallat joutui alakynteen ilmassa jo vuoden 1967 lopulla. Vuoden alkupuoliskolla yksi Phantom ampui alas 13 MiG-21:tä, mutta vuoden lopulla pudotussuhde kääntyi 5:1:ksi vietnamilaisten eduksi. Vuonna 1967 Yhdysvallat pudotti 13 konetta, mutta näistä vain yksi oli MiG-21. Vietnamilaiset taas pudottivat MiG-21-koneilla 12 yhdysvaltalaista konetta ja yhden muilla koneilla. MiG-21:n neuvostovalmisteinen Atoll-ohjus oli yhdysvaltalaisia ohjuksia paremmin Vietnamin tyyppiseen ilmataisteluun soveltuva, mutta sekään ei silti toiminut kovin hyvin.
[muokkaa] Têt-hyökkäys
Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Têt), jota nykyisinkin juhlitaan neljä päivää. Yhdysvaltalaisten täydeksi yllätykseksi Têt-juhlan päätteksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi. Têt-hyökkäys oli Vietnamin sodan käännekohta. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta. Iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Têt-hyökkäyksen minimitavoitteena oli Pohjois-Vietnamin pommitusten lopettaminen ja Yhdysvaltojen pakottaminen neuvottelupöytään. Päätavoitteena oli tietysti yhdysvaltalaisten joukkojen ajaminen pois. Vaikkei Têt-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa. Hyökkäys tehtiin Vietkongin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan.
Vietkongin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä kaappasi Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Jopa 50 miljoonaa yhdysvaltalaista näki TV-vastaanottimestaan kommunistisissien järjestämän verilöylyn. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.
Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Khe Sanhin kaupungissa yhdysvaltalaiset lopulta voittivat: 10 000 vietkongilaista kuoli, mutta yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita menehtyi vain 500. Vaikka Têt-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli sisseille suuri psykologinen voitto, ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan.
[muokkaa] Etelä-Vietnamin kukistuminen
Yhdysvallat lopetti Pohjois-Vietnamin pommitukset vuonna 1968, ja keskittyi pommittamaan tärkeää Ho Chi Minhin huoltotietä. Koska julkinen mielipide Yhdysvalloissa vastusti sotaa voimakkaasti, Nixonin hallitus joutui käynnistämään vietnamisoinniksi nimitetyn prosessin. Vietnamisaatio tarkoitti Yhdysvaltojen armeijan korvaamista Etelä-Vietnamin armeijan joukoilla. Operaatio saatiin päätökseen vuonna 1973, jolloin viimeiset yhdysvaltalaiset joukot poistuivat maasta. Etelävietnamilaiset joukot saivat amerikkalaisilta parhaan mahdollisen aseistuksen, mutta armeijan taisteluhengessä oli toivomisen varaa. Vietkongin sissien valvoma alue kasvoi 1970-luvun alussa koko ajan. Ilman yhdysvaltalaisjoukkojen apua Etelä-Vietnamin hallitus pysyi pystyssä vain kaksi vuotta.
30. huhtikuuta 1975 Pohjois-Vietnamin joukot saapuivat Etelä-Vietnamin pääkaupunkiin Saigoniin. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois 1000 yhdysvaltalaista ja 6000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin. Päivää vietetään nykyisin Vietnamissa kaksoisjuhlana vapunpäivän kanssa.
[muokkaa] Sodan osapuolet
Vaikka Vietnamin sotaa kuvataan laajan liittouman käymäksi, suurin osa Etelä-Vietnamin puolella olleista valtioista lähetti ainoastaan muodollisen joukkoyksikön kunnioittaakseen liittosuhteitaan Yhdysvaltain kanssa. Iso-Britannia ei lähettänyt lainkaan joukkoja. Etelä-Koreasta saatiin suhteellisen suuri määrä joukkoja, joita Yhdysvallat tuki taloudellisesti. Myös australialaiset osallistuivat sotaan omilla joukkoyksiköillään. Thaimaakin lähetti taisteluun jonkin verran joukkoja. Suomalainen Lauri Törni osallistui nimellä Larry Thorne sotaan amerikkalaisten riveissä.
Taistelun osapuolina olivat pääasiallisesti Yhdysvaltain asevoimat ja Vietnamin tasavallan armeija vastaan FNL:n sissit ja Vietnamin kansanarmeija. Osallistujien toimenkuva riippuu poliittisesta näkökulmasta. Yhdysvallat oli omalta kannaltaan puolustamassa Etelä-Vietnamin kansaa Pohjois-Vietnamin sekä tämän liittolaisten Kiinan ja Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Pohjois-Vietnam puolestaan näki jatkavansa Indokiinan sodassa aloitettua itsenäisyystaistelua pyrkien yhdistämään väliaikaisesti jaetun Vietnamin Geneven sopimuksen mukaisesti. Nämä ristiriitaiset näkemykset saivat ensimmäiset rauhanneuvottelut muuttumaan kiistelyksi osapuolten asemasta ja suhteista.
[muokkaa] Vietnamin sodan tappiot ja muita lukuja
Yhdysvaltalaisia sotilaita palveli vuorotellen Vietnamin sodassa yhteensä 2,59 miljoonaa, josta korkeintaan noin 500 000 kerrallaan. Amerikkalaisia kuoli 58 169 ja haavoittui 304 000, joista 75 000 vakavasti. Kuolleista oli alle 20-vuotiaita 11 465. Suurin osa yhdysvaltalaisista sotilaista oli valkoihoisia, mutta väestöön suhteutettuna mustia ja latinoita oli enemmän kuin valkoisia. Taistelut olivat yhdysvaltalaisille jopa tuhoisampia kuin toisessa maailmansodassa, sillä helikoptereilla saatiin siirrettyä sotilaita helpommin maastossa saarretuillekin taistelupaikoille. Pohjoisvietnamilaisia ja Vietkongin sissejä kuoli 0,5–1,1 miljoonaa ja haavoittui 15 miljoonaa. Vietnamilaisia siviilejä kuoli noin 2 miljoonaa.
Vietkongin sissit surmasivat sodassa 36 725 ja kaappasivat 58 499 henkeä. He keskittyivät johtajiin, joiksi katsoivat muiden muassa koulujen opettajat. Vaikka Yhdysvaltain armeijan tappamien ja vangitsemien määrästä ei ole vastaavia tilastoja, kumpikin osapuoli syyllistyi useisiin sotarikoksiin ja kyseenalaisiin menetelmiin. Myöhemmin Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter totesi, että Yhdysvaltain ei tarvitse pyytää anteeksi vietnamilaisilta, koska "tuho oli molemminpuolista".
[muokkaa] Laillinen asema: Sota vai konflikti?
Nykyään kriisiä kutsutaan lähes poikkeuksetta Vietnamin sodaksi, mutta aikanaan siihen viitattiin termillä "Vietnamin konflikti". Tämä heijasti sitä tosiasiaa, että sotaa ei varsinaisesti ollut koskaan julistettu. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa sodan käsite oli muuttunut, ja Korean sodan tavoin katsottiin olevan kyse paremminkin poliisioperaatiosta kuin varsinaisesta sotatilasta.
Sodan kannattajat argumentoivat, että konflikti oli jotakin vähemmän kuin sota, ja että Yhdysvallat itse asiassa ainoastaan tuki vaarassa olevaa liittolaistaan, ja että sodanjulistus olisi ollut pelkkä muodollisuus. Vastustajat sanoivat muun muassa, että sodanjulistuksen puute teki koko sodasta laittoman. Ristiriita olisi voitu viedä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, mutta tätä ei koskaan tehty.
[muokkaa] Venepakolaiset
Saigonin kaaduttua ja maiden yhdistyttyä monet Etelä-Vietnamin hallinnossa mukana olleet menettivät asemansa tai joutuivat uudelleenkoulutusleireille. Myöhemmin, vuonna 1979 Vietnam kävi lyhyen rajasodan Kiinaa vastaan, mikä sai maassa olevat etniset kiinalaiset tuntemaan olonsa uhatuksi. Talouden alamäki ja köyhyys lisäsivät myös halukkuutta Vietnamin jättämiseen parempien olojen toivossa. Yhdessä nämä syyt saivat miljoonat etelävietnamilaiset, ja myöhemmin toisen aallon aikana 1980-luvun alussa myös pohjoisvietnamilaiset, lähtemään maanpakoon vesitse hatarilla lautoilla. Heistä alettiin käyttää nimitystä "venepakolaiset". Monet joutuivat merellä indonesialaisten ja thaimaalaisten merirosvojen ryöstämiksi ja murhaamiksi. Pelastuneet joutuivat jopa vuosikausiksi pakolaisleireille Thaimaahan, Hongkongiin, Filippiineille ja Malesiaan, koska alkuvaiheen jälkeen oli hyvin vaikeata löytää halukkaita vastaanottajia. Alun sympatiat pakolaisia kohtaan haihtuivat hyvin nopeasti, ja venepakolaiset leimattiin elintasopakolaisiksi. Useimmilla toivo paremmasta toimeentulosta olikin päällimmäisenä. Yleensä Vietnam ei kohdistanut sortotoimia lähteneisiin. 1990-luvun lopulla Vietnamin vapautettua talouttaan monet palasivat takaisin kotimaahan. Viimeiset venepakolaiset (200 hengen ryhmä Filippiineillä) sai turvapaikan vasta vuonna 2005. Suomi vastaanotti ensimmäiset vietnamilaiset kiintiöpakolaiset vuonna 1979.
Yhdysvaltoihin pakeni lopulta yli miljoona vietnamilaista. Merkittäviä keskittymiä syntyi myös Ranskaan, Australiaan, Länsi-Saksaan ja joihinkin muihinkin maihin.
[muokkaa] Sodan vaikutuksia yhdysvaltalaisiin
Sodalla oli voimakas vaikutus Yhdysvaltain sosiaalipoliittisiin mielipiteisiin, erityisesti vauvabuumin jälkeisiin nuoriin. Sekä vastustajat että kannattajat määrittivät sodan kautta ulko- ja sisäpoliittisia linjojaan.
Moni yhdysvaltalainen sotaan lähtenyt palasi sodasta vakavasti haavoittuneena tai psyykkisesti vammautuneena. Kaikkiaan 58 000 yhdysvaltalaissotilasta kuoli; kesti pitkään ennen kuin he saivat muistomerkkinsä, koska sota miellettiin tappioksi, jollaiseen Yhdysvallat ei ollut tottunut. Siirtyminen palkka-armeijaan oli yksi Vietnamin sodan seuraus. Reaganin aikana oltiin asevarustelusta ja patrioottisuudesta huolimatta hyvin varovaisia sotilasoperaatioissa juuri Vietnamin sodan haamun takia.
Sotaa kannatettiin ja vastustettiin voimakkaasti Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, mutta vastustajista tuli lopulta ylivoimainen enemmistö. Huomiota herättivät miljoonat, pääosin nuoret, jotka osoittivat mieltään sotaa vastaan. Yhdysvalloissa sodanvastustajat saivat kohdata myös viranomaisväkivaltaa, joka huipentui Kent Staten yliopistossa Ohiossa, kun toukokuussa 1970 kansalliskaarti avasi tulen rauhallista sodanvastaista mielenosoitusta vastaan, tappaen neljä opiskelijaa.
Pakkovärväys aloitettiin, ja sitä käytettiin joitakin kertoja myös tunnettuihin rauhanliikkeen jäseniin. Kuuluisimpia värväyslistalle joutuneita sodan vastustajia oli ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Muhammed Ali, joka kieltäytyi pakkovärväyksestä ilmoittaen perusteluiksi "yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi."
Länsi-Euroopassa väittelyyn ja keskusteluun liittyi turhautumista siihen, että Länsi-Euroopan vaikutusvalta oli kuihtunut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton rinnalla pieneksi. Länsi-Eurooppa pelkäsi myös itse joutuvansa Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi, minkä vuoksi neuvotteluratkaisuja pidettiin toivottavina.
Monilla sodasta palanneilla oli suuria vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa – etenkin, kun 1970-luku oli talouden taantumien ja pitkäaikaistyöttömyyden aikaa. Sota ei valmistanut sotilaita siviilityöhön. Lisäksi Vietnamin viidakkosodankäynnissä yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivat kohtaamaan ja tappamaan viholliset paljon lähempää kuin aiemmissa sodissa, joissa etulinjassakin vain vähemmistö sotilaista edes näki yksittäistä vihollista. Tämä toi lisää psyykkisiä traumoja palaaville sotilaille.
Vietnamin sodan vastustajat ja puolustajat kävivät median kautta merkittävää propagandasotaa. Suurpommitukset ja Têt-offensiivi olivat osa propagandasotaa. Sodan miehistön muodostivat vapaaehtoiset maaseudulta (enimmäkseen valkoihoisia) ja ansioita haluavat suurkaupunkilaiset (huomattavalta osin heikosti menestyneet mustaihoiset), jotka, toisin kuin kaupunkien kouluissa menestyneet nuoret, eivät olleet saaneet vapautusta sodasta esimerkiksi yliopisto-opintojen takia.
Yksi suurista puheenaiheista oli Vietnamin sotaan liitetyt huumeet. Yksi tutkimus arvioi, että 10 prosenttia Vietnamissa palvelleista kokeili heroiinia. Huumeita oli Vietnamissa helposti saatavilla, minkä on esitetty hieman lisänneen sodan jälkeistä huumeidenkäyttöä Yhdysvalloissa.
Jotkut sodan vastustajat suhtautuivat sodan veteraaneihin syrjivästi, minkä vuoksi jotkut veteraanit kokivat sosiaalisen sopeutumisen vaikeaksi. Syrjintä oli yleistä 1970-luvulla, mutta lääketieteen havaittua jälkitraumaattisen stressioireyhtymän ja Vietnamin sodan veteraanien järjestötoiminnan synnyttyä veteraanit saivat enemmän sympatioita.
Toisin kuin avokätiset edut toisen maailmansodan veteraaneille, Vietnamin veteraanien saamat lisäedut olivat hyvin vähäiset.
